Täysikäsi-Kid (1965)

Täysikäsi-Kid, eli englanniksi The Cincinnati Kid (1965) on niitä harvoja näkemiäni uhkapelielokuvia. Tallensin leffan varmaan muutama vuosi sitten digiboksille vain siksi, että pääosassa oli Steve McQueen. Näyttelijänä McQueen oli 60-luvun kovia nimiä ja hänen elämänsä päättyi enneaikaisesti 80-luvun alussa taistelussa syöpää vastaan. Kyseessä siis mielenkiintoinen näyttelijä mielenkiintoisessa elokuvassa.

Tarinan keskiössä on Täysikäsi-Kid, korttihai ja uhkapeluri. Kid pärjää kaikille uhkapelissä kuin uhkapelissä, mutta hänen ehdottomin vahvuutensa on pokeri. Hän osallistuu suureen turnaukseen moninkertaista mestaria, Lancey Howardia vastaan. Oikeastaan elokuvaa katsoessani odotin vain tämän lopullisen "välit selvittävän" korttipelin alkamista, joka vie elokuvasta suurimman osan ajasta. Turnausta manipuloidaan ja yritetään manipuloida. Lopulta Kid häviää mestarille.

Täysikäsi-Kidissä on monia tunnettuja kasvoja. Steve McQueenin pokerinaama on nyt tietenkin tunnetuin ja sopii roolinsa puolesta hyvin elokuvaan. Lancey Howardia näyttelee Edward G. Robinson. Hän on varma valinta vastustajan rooliin – olihan näyttelijä tässä vähän aikaa sitten toisessa katsomassani elokuvassa myös "pahiksena." Vanhoja naamoja edustaa myös Karl Malden, jonka meinasin koko ajan ajatella papiksi Alastoman sataman (1954) takia. Tuesday Weld tekee pienen roolin Kidin naisystävänä.

Elokuva sijoittuu kuulemma 1930-luvulle, mutta eipä leffa ainakaan pukeutumisen tai kerrontansa kautta ihan vaikuta sitä olevan. Harmillisesti myös ajatus Kidin sekaantumisesta rikollisiin häviää alun kohtauksen jälkeen. Paras osa elokuvasta on tietenkin lopun intensiivinen pokeripeli. Vaikka pelatun pokerin säännöistä ei hirveästi ymmärtäisikään, niin kyllä katsoja pysyy koko ajan kärryillä. Elokuvan on totta kai loputtava juuri Kidin häviöön. Muuten kaikki tuntuisi liian ennalta-arvattavalta ja helpolta.

Täysikäsi-Kid on ennen kaikkea henkilökuvaus. Uhkapelaaminen on kylmä laji, joka saa pelaajassa aikaan jännitystä sekä tyydytystä. Kid luopuu muusta työnteosta luodessaan uran pelaamiselle. Hän joutuu oikeastaan valitsemaan pelaamisen ja naisystävänsä väliltä. Pessimistinen lopetus on realistinen: Täysikäsi-Kid menettää kaiken ja häviää jopa kolikonheitossa kengänkiillotuspojalle. Hieno uhkapelijatkumoteema näkyy koko elokuvan ajan.

"You're good, kid, but as long as I'm around, you're only second best."

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0059037/

https://www.rottentomatoes.com/m/cincinnati_kid/

Rio Lobo (1970)

Valitettavasti minun täytyy myöntää, etten ollut nähnyt ainuttakaan John Waynen elokuvaa ennen Rio Loboa (1970). Tulipahan tämäkin erhe nyt vihdoin korjattua, vaikka Rio Lobo olikin vähän pliisu länkkäri. Ristoranten jauhelihapitsa ja pari kaljaa niin elokuva rullasi paljon paremmin. Jos leffaa pitäisi jotenkin kuvata, niin kyseessä on vanhanaikaisesti toteutettu western 70-luvulla.

Tarina alkaa hyvin lupaavasti vielä sisällissodan riehuessa. John Wayne näyttelee pohjoisvaltioiden everstiä, jonka tehtävänä on olla vastassa arvokasta kultajunaa. Etelävaltioiden sotilaat toteuttavat taitavan junaryöstön ja kulta menetetään. Eversti saa etelävaltioiden kapteenin kiinni juuri kun sota päättyy. Sitten lähdetään perinteiseen länteen. Miehet ystävystyvät ja matkaavat Rio Lobon kaupunkiin jota hallitsevat rosvot. Sitten sankarit ottavat toimekseen vapauttaa kaupungin. Tarinaa olisi kahteenkin leffaan.

Elokuva toimii hyvin sisällissodan aikakautena. Heti kun siirrytään jo niin nähtyyn kaupungin vapauttamiseen ja vanhaan länteen, lähtee leffa ihan käsistä. John Waynen näyttelemä eversti McNally on uskottava sotilaana, mutta ei lehmipoikana. Wayne on jälkimmäiseen liian vanha ja lihava. Elokuvan itseironinen ja piikittelevä kerronta + dialogi pelastavat tilannetta onneksi jonkin verran. Muista näyttelijöistä lähimmäksi Wayneä pääsee mulkosilmäinen Jack Elam. Näyttelijän hullu vanhus tuo mukaan ihan hyvää kaivattua komiikkaa.

Rio Lobon ohjasi Howard Hawks. Teos on käsittääkseni ohjaajan viimeinen, ja Hawksin vanhanaikaisuus elokuvia kohtaan paistaa tekeleessä niin läpi. Esimerkiksi samaan aikaan valmistuneet spaghettiwesternit uudistivat lännenelokuvaa Amerikoissa. Rio Lobo on jenkkien vanhanaikaisen perinteen mukaan tehty länkkäri, joita Wayne myös edustaa. Väkivallan käyttöäkään ei ole osattu päättää, sillä välillä vain hiivitään ja toisaalta taas ammuskellaan surutta. Omasta mielestäni paras elokuvan kohtaus oli hyvin mietitty saluuna-ammuskelu.

John Waynen Rio-elokuvista kannattaa varmaan mieluummin katsoa Rio Bravo (1959) ja Rio Grande. (1950) Rio Lobo on heikompi ja ylipitkä pätkä josta paistaa toisaalta läpi vanhanaikaisuus sekä vanhempien miesten rakkaus vanhaa amerikkalaista lännenelokuvaa kohtaan. Kumma kyllä, en löytänyt elokuvasta minkäänlaista traileria Youtubesta. Laitoin tilalle hienon introkohtauksen klassisen kitaran soitosta.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0066301/

https://www.rottentomatoes.com/m/rio_lobo/

Sympathy for Lady Vengeance (2005)

Sympathy for Lady Vengeance tai pelkkä Lady Vengeance (2005) on ohjaaja Chan-wook Parkin lopetus niin kutsutulle "kostotrilogialleen." Trilogian aikaisemmat osat Sympathy for Mr. Vengeance (2002) sekä erityisesti Oldboy (2003) asettivat riman korkealle. Ehkä kuitenkin Lady Vengeance on kolmikosta se heikoin lenkki, vaikka elokuva itsessään on hyvä.

Vaikka kostotarinat voisivatkin maallikon mielessä tuntua itsestään toistavilta, on Lady Vengeancen tarina jälleen kerran erilainen. Geum-ja Lee -niminen nainen vapautuu kolmentoista vuoden tuomion jälkeen vankilasta. Rikoksena oli lapsimurha jota hän ei tehnyt. Geum-ja lähtee etsimään oikeaa syyllistä vankilasta vapautuneiden ystäviensä avulla. Kun syyllinen löytyy, ottaa Geum-ja kostoretkelle mukaansa myös muiden murhattujen lasten vanhemmat. Loppu on tylyä. Oikeastaan jälleen elokuva petaa tarinaa vain huikeaa loppukohtausta varten.

Elokuva suorastaan vilisee hyviä näyttelijöitä Parkin kostotrilogian muista osista. Min-sik Choi on tällä kertaa pahiksena ja kostettavan roolissa. Monia kasvoja tunnistaa hyvin edellisistä elokuvista, mutta en nyt luettele heitä kaikkia. Leffan pääosassa on Yeong-ae Lee neiti kostajana. Hän ei ole mikään Tarantinon Beatrice, vaikka julkaisun dvd-kansi niin meinaa mainostaakin. Omasta mielestäni päähenkilö jää hieman etäiseksi, kun elokuvassa keskitytään kertomaan muiden vankien sekä tuttavien tarinoita. Motiivi on selvä, mutta kosto jää silti laimeaksi.

Ohjauksesta sen verran, että Parkin visuaalinen tyyli on tietenkin jälleen kerran loistavaa ja harkitun kaunista. Tällä kertaa väkivalta jätetään pienempään rooliin kuin aikaisemmissa sarjan elokuvissa. Joku sanoi netissä, että väkivallan piilottaminen etenkin loppukohtauksessa on parempi ratkaisu. Ehkä itse olisin kaivannut edellisistä elokuvista tuttua räväkkyyttä. Omasta mielestäni tämän elokuvan tarinaa oli kaikkein vaikein seurata. Takaumakohtauksia oli paljon. Plussaa pitää antaa myös ehdottomasti ohjaajan klassisen musiikin käytölle. Vivaldi sopii elokuvaan hyvin.

Lady Vengeance on keskivertoa amerikkalaista elokuvaa reilusti parempi, muttei jättänyt läheskään samanlaista jälkitunnetta kuin Sympathy for Mr. Vengeance tai Oldboy. Murhattujen lasten vanhempien käymä oikeudenkäynti ja sitä seuraava rangaistuksen toteutus on härski ja kiero kohtaus joka jää elokuvasta parhaiten mieleen. Kuitenkin elokuva on oiva lopetus tälle niin kutsutulle ei-kronologiselle ”kostorilogialle.” Palapeli.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0451094/

https://www.rottentomatoes.com/m/sympathy_for_lady_vengeance/

Raja 1918 (2007)

Netistä ei löytynyt parempilaatuista kuvaa...

Raja 1918 (2007) on suomalainen elokuva, joka kertoo sisällissodan jälkeisestä ajasta Suomen ja Venäjän rajalla Rajajoen kylässä. Genrenä teos lähentelee sotaa, vaikka kansalaissota onkin jo ohi. Tästä aiheesta näkee harvemmin suomalaiselokuvia, joten historiallisen aiheensa kautta olin kiinnostunut näkemään mitä elokuvalla olisi tarjottavana. Keskinkertaiseksihan se jäi.

Tarinassa kapteeni Carl von Munck saa komennuksen siirtyä Rajajoen kylään raja-asemalle  vartioimaan Suomen ja Venäjän välistä rajaa. Juuri päättyneen sisällissodan ja Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen takia rajat menevät melko tiukasti kiinni. Punaisia ei saa päästää venäjälle eikä venäläisiä Suomeen. Von Munck rakastuu kirjuriinsa neiti Lintuun, joka piilottelee punasotilasta talossaan. Tilanne rajalla on vaikea, eikä sekasorroltakaan vältytä. Lopussa tapahtumat oikein räjähtävät käsiin.

Von Munckia näyttelee Martin Bahne. Mieheltä sujuu sujuvasti suomi, ruotsi, saksa sekä osittain venäjän kieli. Ei Bahne nyt mikään erinomainen ole, mutta menettelee. Maaria Lintua näyttelee Minna Haapkylä. En kyllä yhtään välitä Haapkylän hahmosta tai näyttelemisestä. Kaiketi hänen on pakko puhua kirjakieltä ammattinsa vuoksi, mutta kylläpä ulosanti oli temmotonta. Pidin enemmän Hannu-Pekka Björkmanin hyväsydämisestä sotilaasta. Elokuvan hienoimpaan roolisuoritukseen yltää kuitenkin Leonid Mozgovoin älykkään pohdiskeleva venäläismajuri.

Elokuvan on ohjannut Lauri Törhönen ja tuottanut Jörn Donner. Aloitus on yskähtelevä, mutta leffa lähtee kyllä käyntiin parantuen vain loppua kohti. Von Munckin ja neiti Linnun rakkaustarina tuntuu pakotetulta, mutta ainahan näissä elokuvissa täytyy olla jonkinasteinen romanssi. Pidin mielenkiintoisempana historiallista kuvausta esimekiksi punaisista ja valkoisista. Vastapuolen kohteleminen on armotonta niin kuin on oikeasti tapahtunut. Teloituksia on monia.

Jos jonkin elokuva kuvaa oikein, niin sen kaiken sekasorron ja mielivaltaisuuden mitä rajalla on tapahtunut vuonna 1918. Ihmisiä valikoidaan hyvin mielivaltaisesti siinä ketä karkotetaan ja ketä vastaanotetaan. Von Munck joutuu vaikeiden ratkaisuiden äärelle. Käskyjä tulee joka puolelta, erilaisia ja ympäripyöreitä. Kaiken sen kaoottisuuden vuoksi ihmisten henki voi olla vain hyvän tuurin tai mielenoikkujen varassa. Munckin kanssa ystävystynyt venäläismajuri kokee surullisen kohtalon.

Raja 1918 on ennen muuta suomalainen elokuva aiheesta jota voisi käsitellä enemmänkin. Epäloogisten ja kökköisten kohtauksien vastapainoksi löytyy hyviä ja älykkäitä kohtauksia.

"Sano kyllä."

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0847759/

https://www.rottentomatoes.com/m/raja_1918

Sympathy for Mr. Vengeance (2002)

Kiinnostuin ohjaaja Chan-wook Parkista Oldboyn (2003) kautta. Oldboy on osa niin kutsuttua ohjaajan kostotrilogiaa. Sympathy For Mr. Venegance taas on kostortilogian aloittaja sekä elokuvan taidonnäyte ennen Oldboyta. Sanoisin jopa elokuvan dvd-version harvinaisuuden takia, että teokseen on hankalampaa päästä käsiksi. Kyseessä on hieno korealainen elokuva.

Kuten kerrottu, tarinan teemana on kostaminen. Kuuromykkä Ryu tekee paljon töitä huolehtiakseen sairasta siskoaan. Sisko tarvitsee munuaisen ja Ryu menee epätoivoisena elinkauppiaiden luo. Jouduttuaan huijauksen kohteeksi hän tekee vielä epätoivoisemman teon: kidnappaa pomonsa tyttären lunnasrahoja vastaan. Kun sisko kuulee rikoksesta, hän tekee itsemurhan. Siskoa haudatessaan kidnapattu tyttö hukkuu vahingossa. Murtunut isä lähtee kostoretkelle ja syntyy kaiken imaiseva koston kierre.

Elokuva on hienosti näytelty. Vihreähiuksinen Ryu on kuuromykkä ja kertoo ajatuksensa mykkäelokuvien tapaan tekstinä mustalla taustalla. Osa asioista kerrotaan viittomakielellä sekä enemmän tunteiden kautta. Ha-kyun Shin tekee hienon näyttelijätyön. Tyttären isää näyttelee hillitysti Kang-ho Song. Isän hahmo pääsee enemmän lopussa esille. Katsojan eteen heitetään eettisiä kysymyksiä. Molempien hahmojen tekojen motiivit ymmärtää kyllä ja teoksen "sympatiaa herra kostajalle" on perusteltua.

Ymmärrän kyllä täysin miksi leffalle on lätkäisty ikäraja K18. Meno varsinkin loppupuolella on täysin brutaalia. Oikeastaan melkein koko elokuva valmistelee tarinaa vain loppupuolen kohtauksia varten. Ohjaaja Chan-wook Parkin kuvaus on visuaalisesti upeaa ja tarkasti harkittua. Mieleeni jäi useita erilaisia kohtauksia, joilla ei ollut mitään tekemistä oikean tarinan kanssa. Lopusta mieleeni tuli Taksikuskin verinen loppu. Kohtaus on mykistävä kaikessa hiljaisuudessaan.

Sympathy for Mr. Vengeance on melankolinen, mustalla huumorilla höystetty trilleri. Kyseessä ei ole todellakaan mitään iloista katseltavaa. Omasta mielestäni tärkeintä on ymmärtää elokuvan jälkeinen tunnelma kun kaikki on ohi. Ohjaaja halusi alun perin elokuvien värien haalistuvan sitä mukaa kun teos etenee. Katsomani dvd-versio ei tätä taiteellista kokeilua sisältänyt, mutta jos ikinä katson elokuvan uudelleen, yritän varmistaa näkeväni tuon version.

"I know you're a good guy... but you know why I have to kill you..."

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0310775/?ref_=nm_knf_t4

https://www.rottentomatoes.com/m/sympathy_for_mr_vengeance_2002/

Once Upon a Time in Mexico (2003)

Once Upon a Time in Mexico (2003), eli "olipa kerran Meksikossa" on Robert Rodriquezin kitarakostajatrilogian päätösosa. Mainio Desperado (1995) nosti rimaa korkeammalle, mutta jatko-osa ei pääse tasoltaan yhtä korkealle. Kyseessä on silti edelleen hieno toimintaelokuva, joka toivottavasti päättää kitaralaukkua kantavan muusikon tarinan.

Leffan tarina on jo jonkin verran hankalampi ymmärtää. Ilmeisesti nimetön el mariachi joutuu tekemään töitä CIA:lle, eli estämään vallankaappauksen Meksikossa ja pelastamaan presidentin hengen. Kaappausyrityksen takana ja elokuvan pahiksena on kartellipomo Barillo ja hänen lahjomansa armeija. Samalla mariachi pääsisi kostamaan vaimonsa ja tyttärensä murhan armeijan kenraalia vastaan. Siinä sitten ammuskellaan ja välillä soitetaan kitaraa. Mukaan sekaantuu vielä FBI-agentti kostamaan ja sotku on valmis.

Suureksi yllätyksekseni elokuvan tähdeksi nousee Johnny Depp. CIA-agentilla on tapana syödä aina sama annos joka ravintolassa ja ampua kokki. Hän käyttää usein myös valekättä. Mielestäni hahmo on ristiriitainen ja enemmän pahis kuin hyvis. Mukana ovat tietenkin Antonio Banderas sekä Salma Hayek edellisestä elokuvasta. Hayek hädin tuskin, vaikka elokuvan julisteesta saakin toisen kuvan. Barillona on Willem Dafoe. Hänet on totuttu näkemään milloin minäkin pahiksena. Hän on perus Dafoe, mutta nyt hän on kasvattanut vain mustat viikset. Danny Trejo sekä Mickey Rourke tekevät vahvat sivuroolit.

Elokuvan on leikannut, kuvannut, säveltänyt, tuottanut, käsikirjoittanut ja ohjannut Robert Rodriquez. Elokuvantekijänä Rodriquezin trilogia on kunnianosoitus Sergio Leonelle. Tämän olen maininnut jo aikaisemmissa arvosteluissani. Nyt Once Upon a Time in Mexico on jo nimensä mukaisesti lainattu. Leonen dollaritrilogia päättyi päätähuumaavaan spektaakkeliin, mutta Rodriquezin päätösosa taas sekamelskaan. Suuri ongelma on kitarakostajan jääminen sivuun, melkein jopa sivurooliin. Kai millään ei sitten ole enää mitään väliä kun perhe on kuollut. Tästä olisi voinut rakentaa niin paljon lisää!

Tässä vaiheessa toiminta alkoi tuntua jo puuduttavalta. Ehkä kitarakostajatrilogiaa ei olisi pitänyt katsoa kolmena päivänä putkeen. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita, mutta alkavat kaatua jo hieman liiallisuuksiin. Mieleeni tuli jopa Bond-elokuvista tutut takaa-ajokohtaukset kun ajeltiin mopoilla. Kauko-ohjattavista räjähtävistä kitaralaukuista puhumattakaan... En myöskään välittänyt uusista kostajan kavereista. Samaa kierrätystä edellisestä elokuvasta. Kaikesta huolimatta raina jaksaa viihdyttää viimeistään Deppin hahmon myötä. Sokeutuminen on kiinnostava aihe jota ei ole hyödynnetty hirveästi elokuvissa.

Once Upon a Time in Mexico on hiukan erilainen toimintaelokuva. Kankean tarinansa myötä teos kärsii, mutta vahvan näyttelijäkaartinsa takia kestää. Lempikohtaukseni elokuvasta on intensiivinen odotus kirkossa. Banderasin hahmo soittaa ja naputtaa kitaraa odottaessaan pahiksia luokseen. Hän suutelee kitaraa, rikkoo sen ja vetää sisältä aseen.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0285823/

https://www.rottentomatoes.com/m/once_upon_a_time_in_mexico/

Desperado (1995)

Desperado (1995) on kitarakostajatrilogian toinen osa. Muistan nähneeni lapsena elokuvasta ainakin jonkin verran, ja muutamia kohtauksia palasi muistiini katsomisen aikana. Ohjaaja Robert Rodriquez pääsee nyt jo valloilleen. Esikoisohjausta, El Mariachia (1992) olisi ollut liian epäreilua verrata Tarantinoon. Desperadoa sen sijaan jo voi.

Tarina jatkuu jollain tasolla siitä mihin viimeksi jäätiin. El mariachi, eli nimetön muusikko jatkaa kostoreissuaan. Nyt olisi vuorossa Bucho -niminen kartellipäällikkö. En ihan ymmärtänyt miten Bucho liittyy edellisen elokuvan tapahtumiin. Ilmeisesti hänen miehensä ovat vastuussa edellisen elokuvan tapahtumista ja Bucho on pomojen pomo. Kuitenkin, kostaminen vie aikaa ja välissä on ties kuinka monta Buchon miestä. Toimintakohtauksia on huimat määrät ja nyt mariachin romanssikin kestää ihan loppuun saakka.

Leffa on täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. El mariachia näyttelee nyt Antonio Banderas, ja rooli on hänelle kuin nakutettu. En oikeastaan muista Banderasia muista rooleista kuin kitarakostajasta. Banderasin vastaparina on Salma Hayek, tulinen ja kuuma Carolina. Joaquim De Almeida on Bucho. Tämä hahmo on elokuvan vahvimpia, jatkuvan oikukkaan vaarallisuutensa myötä. Cheech Marin oli yllättävän hyvä välinpitämätön baarimikko. Steve Buscemi sekä Tarantino itse vilahtavat elokuvan pienissä tärkeissä sivurooleissa. Danny Trejo on brutaali veitsitappaja. Carlos Gallardo tekee myös lyhyen vierailun.

"Lets play."

Robert Rodriquez lähtee omasta mielestäni hyvin samoilta viivoilta kuin Tarantino. Hän käsikirjoittaa ja ohjaa elokuvansa itse. Desperadon budjetti oli jo yli tuhatkertainen Rodriquezin El Mariachiin (1992) verrattuna. Toimintakohtaukset ovat paikoittain upeasti rakennettuja. Musta huumori tyhjistä aseista oli yksi parhaimpia kohtauksia. Ironinen kerronta sekä överiksi menevä lopun kitaralaukkuasekohtaus vain korostavat elokuvan kulttimaisia piirteitä. Ainut huono puoli elokuvassa oli leikkaus heti kun Bucho saadaan hengiltä. Kohtaus olisi suorastaan vaatinut enemmän. Tästä syytän Studiota. Ikäraja nousi jo nyt 18:aan. Pieni määrä lisää ei olisi haitannut.

Alun intensiivinen baarikohtaus voisi olla aivan kuin Sergio Leonen spagettiwesternistä – ihan baarimikkoa myöten. Samoin koko el mariachin hahmo on kuin Leonen the man with no name. Kuten spagettiwesterneissä, musiikilla on todella tärkeä osa myös Desperadossa. Kaikki oikeastaan rakentuu kitaransoiton mystiikan ympärille. Ilmeisesti Banderas soitti oikeasti myös omat osuutensa. Lopetus jätetään avoimeksi: aseet mukaan ”kaiken varalta.” Enteilevästi seuraava osa on nimeltään Once upon a Time in Mexico – jälleen yksi kunnianosoitus Leonelle.

Desperadossa on edelleen omat hätiköidyt ongelmansa ja pienet epäloogisuutensa. Tästä huolimatta kyseessä on suoranainen kulttitoimintaleffa, jonka kiero kerronta ja tunnelma ansaitsee arvostusta. Annan sille arvosanaksi hiuksenhienosti 4 tähteä. Tunnearvon myötä!

”You know, it's easier to pull the trigger than play guitar. Easier to destroy than to create.”

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0112851/

https://www.rottentomatoes.com/m/desperado/

El Mariachi (1992)

El Mariachi (1992) on Robert Rodriquezin esikoisohjaus. Periaatteessa voisi sanoa, että tämä elokuva on suoranainen ihme. Syy tähän väittämääni johtuu elokuvan budjetista, joka oli vain vaivaiset 7000 dollaria! El Mariachi tarkoittaa suomennettuna muusikkoa. Tämä on Rodriquezin kitarakostajatrilogian ensimmäinen osa. Muut ovat Desperado (1995) ja Once upon a time in Mexico (2003).

Elokuvan tarinassa nimetön kitaransoittaja (Carlos Gallardo) etsii töitä kaupungin baareista. Samaan aikaan rikollisjengit sotivat toisiaan vastaan. Toista sakkia johtaa Azul-niminen rosvo (Reinol Martinez) ja toista pelätty Moco (Peter Marquardt). Azulin tavaramerkkinä on kitaralaukku täynnä aseita. Nimetön kitaransoittaja sekoitetaan kitaralaukkunsa takia Azuliksi ja häntä ruvetaan jahtaamaan. Hän sekaantuu pahasti mukaan kuvioihin ja kokee surua. Mukana on takaa-ajoa, romanssia sekä musiikkia.

Kuten sanottu, elokuvan budjetti oli vain 7000 dollaria. Kaikki kohtaukset voitiin kuvata vain kerran. Leffaa ei edes tarkoitettu elokuvateattereihin, vaan suoraan Meksikon videolevitykseen. Tästä syystä elokuvan minimipituuden täytyi olla 80 minuuttia. Rodriquez itse kertoi, että joitain kohtauksia on tarkoituksella hidastettu, jotta kesto nousisi. Columbia Pictures kuitenkin kiinnostui Rodriquezin elokuvasta ja se pääsi teatterilevitykseen. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä, mutta ehkäpä tämä korostuu vain muutamassa harvassa kohdassa.

Toisaalta leffa rulla aika hyvin, toisaalta taas usein mennään budjetin rajoissa eikä elokuva jaksa mennä ihan eteenpäin. Mukana on kuitenkin kauniita ajatuksia. El mariachin isä, isoisä sekä isoisoisä ovat olleet kitaristeja. Hänkin haluaisi jatkaa suvun perintöä, mutta nykymaailma ja teknologinen musiikki ovat vieneet ammatin. Soitan itse klassista kitaraa ja minua ärsytti huomattavasti kohtaus, jossa mariachi esittää baarissa kappaleen. Bassokielien ääniä kuuluu kyllä, mutta sormet ovat kaukana niistä.

El Mariachi on oikeastaan vain elokuva, jonka avulla Rodriquez teki läpimurtonsa ja pääsi harjoittelemaan elokuvantekoa. Samaan aikaan teos on kunnianosoitus Leonen spaghettiwesterneille. Ei ole mikään menetys, jos tätä elokuvaa ei katso ollenkaan. Pätkä oli vain virstanpylväs muita kitarakostajaleffoja varten. Perusidea on nyt selvä: kitaralaukku täynnä aseita!

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0104815/

https://www.rottentomatoes.com/m/el_mariachi/

Easy Rider – matkalla (1969)

Easy Rider – matkalla (1969) on niitä kuuluisia elokuvia, jotka ovat olleet aloittamassa aivan omaa genreään. Road-trip -genren kuuluisimpia teoksia ovat Thelma ja Louise (1991), Sademies (1988) ja nyt arvostelemani Easy Rider (1969). Elokuvan tähtinä ovat Peter Fonda ja Dennis Hopper nuorena parivaljakkona etsimässä Amerikkaa, jota ei löydy.

Elokuva on tarinaltaan hidastempoinen ja visuaalinen kokemus. Fondan näyttelemä Wyatt ja Hopperin näyttelemä Billy matkaavat läpi Amerikan autiomaan teitä. Vahvaa hippikulttuuria edustava kaksikko tapaa matkansa aikana sekä myötämielisyyttä että vastustusta. Loistava Jack Nicholson tekee lyhyen vierailun paria auttavana lakimiehenä. Päähuomio on huumeiden käytössä, moottoripyörällä ajamisella sekä hienoissa karuissa maisemissa.

Käsikirjoituksesta huolehtivat Hopper ja Fonda itse. Leffan tunnelmaa kuvaa hyvin fakta siitä, että käsikirjoitus oli vähän sinne päin ja melkein kaikki dialogi ja kohtaukset ovat improvisoituja. Elokuvan ohjasi Hopper ja melko hyvin pyörivät ainakin maisemat ja huumeita kuvaavat kohtaukset. LSD-trippi on paikoittain jopa ahdistavan oloinen. Kuuluisa on myös elokuvan kokeileva soundtrack, joka koostuu yksittäisistä kuuluisista kappaleista.

Ehkäpä tärkein elokuvassa käsitelty aihe on vapauden sanoma. Vaikka ihmiset olisivat ”fyysisesti” vapaita, eivät he sitä ”henkisesti” ole. Hippejä ei katsota kauhean hyvällä syrjäytyneemmillä maaseuduilla. Juntit yhdistävät pitkät hiukset ja uuden ”lookin” homoseksuaalisuuteen ja mielisairauteen. Tosiasiassa kyseessähän on ajatus olla vapaasti sellainen kuin on. Todellinen vapaus on aate, jonka puolesta sekä Wyatt että Billy uhrautuvat todellisen shokeeraavassa lopussa.

Vapaudessa on kuitenkin yksi pieni pulma: mikä on silloin elämän suunta? Tätä ongelmaa pohtii Fondan Wyatt lopun kuuluisassa nuotiokohtauksessa. Vapaus on aate, jonka tavoittaessaan ihminen ei enää tiedä mitä tekisi. Teos on ollut varmasti aiheidensa puolesta todella kyseenalainen 60-luvun lopun Amerikassa. Vaikka 60-luvun hippikonteksti on jo vanhentunut, ei ajatus vapaudesta ole. Henkisestä vapaudesta taistellaan vielä nykyäänkin. Katsokaa vaikka nyky-Amerikkaa ja ihmisarvoja.

”You know, this used to be a helluva good country. I can't understand what's gone wrong with it.”

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0064276/

https://www.rottentomatoes.com/m/easy_rider/