John Waynen Etsijät (The Searchers, 1956) on yhden tähden
klassikko. Ainut mikä elokuvassa oli ”klassista”, oli jälleen kokemani pettymyksen
kaava. Lankesin taas kerran uskomaan internetin hypetykseen jonkin elokuvan
fantastisuudesta. Ostin elokuvan käytännössä vain todetakseni, että tämänkö
pitäisi olla muka klassikko. Perustin blogini noin vuosi sitten. Vuoden aikana
olen nähnyt monenlaisia elokuvia, mutta Etsijät vie voiton huonoimmasta
katsomastani elokuvasta.
Etsijät on länkkäri, joka löytyy miltei jokaiselta Top 10
Lännenelokuvat -listalta. Mikä elokuvassa muka on niin kamalaa? Siinähän on
upean kaunista maisemakuvaa, hienoa kameratyötä ja John Wayne. Tässä on kaikki
mitä elokuva oikeastaan tarjoaa. Maisemat, lavasteet, puvut ja John Wayne
näyttävät hienolta, mutta kaikki muu elokuva on toimimatonta tuubaa. Hienot
maisemat eivät pelasta kokonaisuutta. Käsikirjoitus on heittelehtivää
irrallista sekamelskaa, henkilöhahmot ristiriitaisen ailahtelevia ja näyttely
on paikoittain kuin Jaalan Hartolan harrastajakesäteatterin tasoa.
Tämän yliarvostetun elokuvan tarinassa voisi olla puhtia
vaikka minkä tasoiselle klassikolle. Ethan-niminen sotaveteraani palaa kotiin
sukulaistensa luokse. Läheinen komanssi-intiaaniheimo on vihaisella tuulella ja
huijaa miehet pois kotitilalta. Intiaanit lahtaavat muun perheen ja sieppaavat
mukaansa Ethanin veljentyttären. Sitten tyttöä ruvetaan etsimään oikein
urakalla. Siitähän elokuvan nimikin tulee. Itse etsiminen meinaa jäädä koko
ajan taka-alalle kun päähenkilöt perseilevät jatkuvasti ties missä muualla.
Lopultahan se tyttö löytyy ja intiaanit saavat pahan palkkansa. Etsimiseen meni
muka viisi vuotta.
 |
| Etsijöillä on tarjottavanaan vain hienoja maisemia. Ne eivät muuta elokuvaa pelasta. |
Yksikään elokuvan hahmoista ei ole pidettävä. John Waynen
näyttelemä Ethan sairastaa varmaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sotaveteraanin
hahmo tasapainoilee sankaruuden ja mielipuolisuuden välillä. Välillä hän on
rauhallinen ja fiksu, välillä taas äkkipikainen ja typerä. Joku voisi sanoa,
että juuri tällaisena hahmo on uskottava. Omasta mielestäni henkilön
kehityskaaresta ei saa näin mitään irti. Yhdessä kohtauksessa hän haluaa ampua
etsimänsä veljentyttärensä. Seuraavassa hän nostaa tämän syliinsä ja sanoo
sankarillisesti, että ”let’s go home.” Ei mitään järkeä. Sankarin tulisi olla
pidettävä ja vakuuttava hahmo, jonka kehityskaaren seuraaminen on katsojalle
palkitsevaa.
John Wayne menee siis aivan hukkaan. Inhottavan ja valittavan
hahmon kaveriksi löytyy vain samanhenkisyyttä. Muut hahmot ovat aivan yhtä
idiootteja. Veljenpoika Martin on jatkuvasti valittava nössö, jonka henkinen
kasvutaso on kuin teini-ikäisellä. Hänellä on paikoittain moraalia, jonka
sisältö valitettavasti hukkuu näyttelijän ärsyttävään ulosantiin ja
epäloogisuuksiin. Veljentytär on hänkin ristiriitainen hahmo, joka haluaa jäädä
intiaanien luokse ja käskee pelastajiaan häipymään. Seuraavassa kohtauksessa
hän lähtee mielihyvin pelastajien mukaan. Sivuhahmoista on turha puhuakaan.
Elokuvaa leimaavat jatkuvasti huonot henkilöhahmot.
Kun elokuva oli edennyt puoleen väliin, kysyin kovaan ääneen:
”mitä tälle elokuvalle oikein tapahtui?” Jotenkin tarina onnistuu muuttumaan
mielenkiintoisen alun jälkeen edestakaisin heilahtelevaksi epäloogiseksi teatraaliseksi
hömpötykseksi. Ihmissuhteiden kuvaaminen on aivan onnetonta ja epäuskottavaa.
Suorastaan naurettavaa. Otetaan esimerkki. Martin ei ole nähnyt rakastettuaan
vuosikausiin. Hän menee kylpyyn ja nainen tulee hänen luokseen. Martin peittää
itsensä, yrittää piiloutua ammeeseen ja lopulta käskee rakastettunsa pois.
Kaikki ihmiskuvaukset ovat yhtä vaivannuttavia. Kaikki huumori on kömpelöä ja
lähinnä myötähäpeällistä.
 |
| Elokuvan suurimmat pönttöpäät. Olisipa minullakin ollut viskiä elokuvan kaveriksi. |
Muutamassa nettisivussa oli ajatuksia siitä, että leffa ottaa
kantaa rasismiin ja amerikkalaisten suhteeseen alkuperäiskansoihin. Voihan se
osittain näin tehdäkin, mutta elokuva on silti rasistinen. Tämä korostuu etenkin
intiaanivaimofarssissa. Omasta mielestäni elokuva otti enemmän kantaa 50-luvun
amerikkalaisiin perheisiin, perhe-elämään ja perheissä noudatettuihin
normeihin. Veljentyttären tahto jäädä intiaanien luo voisi vihjata yleiseen
ajattelutapaan siitä, kuinka nuorten naisten ei olisi hyvä liikkua turmelevassa
ja epämieluisassa seurassa. Nuorisokulttuurihan oli voimakkaassa myllerryksessä
vuonna 1956.
Etsijät on ohjannut John Ford. Hän on kuuluisa ohjaaja, jolta
varmaan löytyy ihan hyviäkin teoksia. Katsoin jokunen vuosi sitten
dokumenttisarjan nimeltä elokuvan tarina. Siinä Fordia ylistettiin jatkuvasti ohjaajana.
Etsijöistä näytettiin pätkä, jossa Wayne kävelee ovesta ulos. Tämä on tietenkin
elokuvan tunnettu lopetus, jota on lainattu paljon. Dokumentin tekijä Mark
Cousins huijasi minua onnistuneesti, sillä nielin kohtauksen ajatellen muunkin
elokuvan olevan yhtä hienovaraista elokuvan juhlaa. Lopetus on ainut hieno
kohtaus elokuvassa, koska katsoja kokee mielihyvää myös siitä, että ylipitkä
leffa vihdoin loppuu.
Etsijät on hyvä John Waynen länkkäri? ”Sen päivän kun
näkisi.”
★☆☆☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti