Merijalkaväen mies (2005)

Luultavasti suurin kiinnostukseni Merijalkaväen miestä (Jarhead, 2005) kohtaan johtui vain ohjaaja Sam Mendesin takia. Tämä sotaelokuva on tietyllä tavalla erikoinen, koska siinä ei ole mitään tulitaisteluita tai actionia. Luulin itse, että elokuva kertoo Irakin sodasta. Nähtävästi kuitenkin internet-tarkistuksen mukaan tarina sijoittuu Kuwaitiin osana Persianlahden sotaa.

Elokuva kertoo yhdysvaltalaisesta tarkka-ampujajoukoista Persianlahden sodassa Anthony Swoffordin silmin. ”Swoff” erikoistuu tarkka-ampujaksi ja lopulta valmistuttuaan hänet lähetetään Kuwaitiin muiden joukkojen mukana. Heidän tehtävänään on suojella öljykenttiä. Paikalla olemisen tylsyys on inhottavaa ja miehet yrittävät keksiä tekemistä. Muutamia tehtäviä tulee myöhemmin, mutta silti miehet eivät pääse kunnon tositoimiin. Sitten sota jo loppuu.

Henkilöiden kemia toimii oikein hyvin. Elokuvasta saa selvän kuvan sekä miesten välisistä veljellisistä suhteista, että turhautuneisuudesta. Joukossa on muun muassa armeijaan vasten tahtoaan ajautuneita, armeijahulluja ja kiintiöidiootteja. Heillä on omat rituaalinsa ja perinteensä eri asioille. Esimerkkeinä polttomerkitsemiset ja suhtautuminen petollisiin tyttöystäviin. Jake Gyllenhaal näyttelee Swoffordia kiitettävästi. Jamie Foxx tekee hyvän sivuroolin.

Tarina alkaa lyhyellä Full Metal Jacket -montaasilla harjoitusleirillä. Tuhmaa huutamista on tietysti jonkin verran, mutta psykologia jää olemattomaksi Kubrickin harjoitusleiriin verrattuna. Omasta mielestäni tarina kärsii hieman lokaatioiden puutteesta. Suurin osa elokuvan lopuista tapahtumista sijoittuu aavikolle. Vain muutaman kerran näkyy kaupunkia. Yksi kohtaus keskittyy tuhoutuneeseen autojonoon keskellä aavikkoa. Se tuntui kokonaisuudessaan epävakuuttavimmalta lavasteelta.

Elokuva tarjoaa vain vähän filosofiaa ja sekin vähä, mitä tarjotaan, on hieman kökköä. ”Jokainen sota on erilainen. Kaikki sodat ovat samanlaisia.” Näin pohditaan, kun merijalkaväki tapaa sodasta palatessaan Vietnamin sodan veteraanin. Sodankäynti tietenkin muuttuu jatkuvasti. Henkilöt harmittelevat sitä, kuinka sota on ohi ennen kuin merijalkaväki ehtii kunnolla minnekään paikan päälle. Kukaan ei saa edes yhtä tappoa. Alku ja loppu töksähtelevät kliseisellä kerronnallaan kuinka sotilas on aina sotilas.

Tietyllä tasolla mietin Irakin alueen sotien sotkuisuutta. Katsoin hiljattain HBO:n Generation Kill -sarjan. Tässä elokuvassa, kuten sarjassakaan, ei ollut yhden ainutta amerikkalaista kuolonuhria. Olivatko nämä sodat niin hyvin organisoituja, että kuolleet amerikkalaiset sotilaat olivat tilastoharvinaisuuksia? Siviiliuhreja näkyy paljon ja siviiliuhreja oli paljon. Elokuva keskittyy enemmän odottamiseen ja ”tylsään” elämään sodassa. Muutamat leffan epäloogisuudet sodasta on helppo löytää.

Merijalkaväen mies jää loppujen lopuksi hyvin keskinkertaiseksi elokuvaksi. Se ei ole huono sotaelokuva, mutta ei oikeastaan tarjoa mitään sen kummempaa hätkähdyttävää sisältöä. Sam Mendes on taidokas ohjaaja, mutta omasta mielestäni ”Jarhead tulee aina pysymään pelkkänä Jarheadina.”

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0418763/

https://www.rottentomatoes.com/m/1152567_jarhead

Etsijät (1956)

John Waynen Etsijät (The Searchers, 1956) on yhden tähden klassikko. Ainut mikä elokuvassa oli ”klassista”, oli jälleen kokemani pettymyksen kaava. Lankesin taas kerran uskomaan internetin hypetykseen jonkin elokuvan fantastisuudesta. Ostin elokuvan käytännössä vain todetakseni, että tämänkö pitäisi olla muka klassikko. Perustin blogini noin vuosi sitten. Vuoden aikana olen nähnyt monenlaisia elokuvia, mutta Etsijät vie voiton huonoimmasta katsomastani elokuvasta.

Etsijät on länkkäri, joka löytyy miltei jokaiselta Top 10 Lännenelokuvat -listalta. Mikä elokuvassa muka on niin kamalaa? Siinähän on upean kaunista maisemakuvaa, hienoa kameratyötä ja John Wayne. Tässä on kaikki mitä elokuva oikeastaan tarjoaa. Maisemat, lavasteet, puvut ja John Wayne näyttävät hienolta, mutta kaikki muu elokuva on toimimatonta tuubaa. Hienot maisemat eivät pelasta kokonaisuutta. Käsikirjoitus on heittelehtivää irrallista sekamelskaa, henkilöhahmot ristiriitaisen ailahtelevia ja näyttely on paikoittain kuin Jaalan Hartolan harrastajakesäteatterin tasoa.

Tämän yliarvostetun elokuvan tarinassa voisi olla puhtia vaikka minkä tasoiselle klassikolle. Ethan-niminen sotaveteraani palaa kotiin sukulaistensa luokse. Läheinen komanssi-intiaaniheimo on vihaisella tuulella ja huijaa miehet pois kotitilalta. Intiaanit lahtaavat muun perheen ja sieppaavat mukaansa Ethanin veljentyttären. Sitten tyttöä ruvetaan etsimään oikein urakalla. Siitähän elokuvan nimikin tulee. Itse etsiminen meinaa jäädä koko ajan taka-alalle kun päähenkilöt perseilevät jatkuvasti ties missä muualla. Lopultahan se tyttö löytyy ja intiaanit saavat pahan palkkansa. Etsimiseen meni muka viisi vuotta.

Etsijöillä on tarjottavanaan vain hienoja maisemia. Ne eivät muuta elokuvaa pelasta.

Yksikään elokuvan hahmoista ei ole pidettävä. John Waynen näyttelemä Ethan sairastaa varmaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sotaveteraanin hahmo tasapainoilee sankaruuden ja mielipuolisuuden välillä. Välillä hän on rauhallinen ja fiksu, välillä taas äkkipikainen ja typerä. Joku voisi sanoa, että juuri tällaisena hahmo on uskottava. Omasta mielestäni henkilön kehityskaaresta ei saa näin mitään irti. Yhdessä kohtauksessa hän haluaa ampua etsimänsä veljentyttärensä. Seuraavassa hän nostaa tämän syliinsä ja sanoo sankarillisesti, että ”let’s go home.” Ei mitään järkeä. Sankarin tulisi olla pidettävä ja vakuuttava hahmo, jonka kehityskaaren seuraaminen on katsojalle palkitsevaa.

John Wayne menee siis aivan hukkaan. Inhottavan ja valittavan hahmon kaveriksi löytyy vain samanhenkisyyttä. Muut hahmot ovat aivan yhtä idiootteja. Veljenpoika Martin on jatkuvasti valittava nössö, jonka henkinen kasvutaso on kuin teini-ikäisellä. Hänellä on paikoittain moraalia, jonka sisältö valitettavasti hukkuu näyttelijän ärsyttävään ulosantiin ja epäloogisuuksiin. Veljentytär on hänkin ristiriitainen hahmo, joka haluaa jäädä intiaanien luokse ja käskee pelastajiaan häipymään. Seuraavassa kohtauksessa hän lähtee mielihyvin pelastajien mukaan. Sivuhahmoista on turha puhuakaan. Elokuvaa leimaavat jatkuvasti huonot henkilöhahmot.

Kun elokuva oli edennyt puoleen väliin, kysyin kovaan ääneen: ”mitä tälle elokuvalle oikein tapahtui?” Jotenkin tarina onnistuu muuttumaan mielenkiintoisen alun jälkeen edestakaisin heilahtelevaksi epäloogiseksi teatraaliseksi hömpötykseksi. Ihmissuhteiden kuvaaminen on aivan onnetonta ja epäuskottavaa. Suorastaan naurettavaa. Otetaan esimerkki. Martin ei ole nähnyt rakastettuaan vuosikausiin. Hän menee kylpyyn ja nainen tulee hänen luokseen. Martin peittää itsensä, yrittää piiloutua ammeeseen ja lopulta käskee rakastettunsa pois. Kaikki ihmiskuvaukset ovat yhtä vaivannuttavia. Kaikki huumori on kömpelöä ja lähinnä myötähäpeällistä.

Elokuvan suurimmat pönttöpäät. Olisipa minullakin ollut viskiä elokuvan kaveriksi.

Muutamassa nettisivussa oli ajatuksia siitä, että leffa ottaa kantaa rasismiin ja amerikkalaisten suhteeseen alkuperäiskansoihin. Voihan se osittain näin tehdäkin, mutta elokuva on silti rasistinen. Tämä korostuu etenkin intiaanivaimofarssissa. Omasta mielestäni elokuva otti enemmän kantaa 50-luvun amerikkalaisiin perheisiin, perhe-elämään ja perheissä noudatettuihin normeihin. Veljentyttären tahto jäädä intiaanien luo voisi vihjata yleiseen ajattelutapaan siitä, kuinka nuorten naisten ei olisi hyvä liikkua turmelevassa ja epämieluisassa seurassa. Nuorisokulttuurihan oli voimakkaassa myllerryksessä vuonna 1956.

Etsijät on ohjannut John Ford. Hän on kuuluisa ohjaaja, jolta varmaan löytyy ihan hyviäkin teoksia. Katsoin jokunen vuosi sitten dokumenttisarjan nimeltä elokuvan tarina. Siinä Fordia ylistettiin jatkuvasti ohjaajana. Etsijöistä näytettiin pätkä, jossa Wayne kävelee ovesta ulos. Tämä on tietenkin elokuvan tunnettu lopetus, jota on lainattu paljon. Dokumentin tekijä Mark Cousins huijasi minua onnistuneesti, sillä nielin kohtauksen ajatellen muunkin elokuvan olevan yhtä hienovaraista elokuvan juhlaa. Lopetus on ainut hieno kohtaus elokuvassa, koska katsoja kokee mielihyvää myös siitä, että ylipitkä leffa vihdoin loppuu.

Etsijät on hyvä John Waynen länkkäri? ”Sen päivän kun näkisi.”

★☆☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0049730/

https://www.rottentomatoes.com/m/searchers/

Naapurini Totoro (1988)

Kun kerroin opiskelukavereilleni, etten ollut nähnyt yhtäkään Hayao Miyazakin elokuvaa, olivat kaverini reaktiot epäuskoisia. ”Oikeasti? Miten voi olla?” Olin sanonut itselleni jo muutenkin pitkään, että tämä on suuri aukko elokuvasivistyksessäni. Kesällä sitten kävin Lahdessa divarissa ja nappasin mukaani muutaman sieltä löytyneen Miyazakin elokuvan. Niistä Naapurini Totoro (1988) oli vanhin.

Tarina on mysteerinen ja ehkäpä hieman melankolinen iloisista lapsista huolimatta. Perheenisä muuttaa tyttäriensä Satsukin (10) ja Mein (4) kanssa Japanin maaseudulle. Lasten äiti sairastaa käsittääkseni tuberkuloosia ja on sen takia läheisessä sairaalassa hoidossa. Lähellä sijaitseva talo vaikuttaa kuitenkin olevan jollain lailla täynnä mielikuvitusolentoja. Isä tekee töitä, Satsuki käy koulua ja Mei leikkii. Kohta lapset löytävät läheisestä metsästä mysteerisiä totoroja, metsän olentoja. Vauhtia ja temmellystä riittää.

Totoro on visuaalisesti erittäin kaunista katsottavaa. Uskaltaisin väittää, että koko elokuva on kuvakäsikirjoitettu etukäteen. Valmiista teoksesta saa selvän kuvan tekijöiden ammattitaitoisuudesta ja osaamisesta. Kuulostaa hassulta kirjoittaa näin, mutta animaatio muistuttaa hämmästyttävän paljon oikeassa maailmassa kuvattua elokuvaa. Animaationa se pystyy yhtä hyvään suoritukseen vaikkapa kuvakulmilla ja kerronnallaan. Elokuvan on tuottanut Studio Ghibli. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta tietenkin vastaa Hayao Miyazaki.

Elokuvan omituisuuksiin kuuluu myös suuri kissabussi.

Kuten etukäteen hieman osasin odottaa, koin pienen kulttuurishokin animaatiota katsoessani. Ostamassani dvd-versiossa oli mukana sekä japaninkielinen että suomenkielinen dubbi. Katsoin japaninkielisen version suomiteksteillä, jotta katsomiskokemus olisi autenttisempi. Suomidubbausten taso on monesti ihan hyvälaatuinen, mutta koska kyse on kuuluisasta japanilaisesta animesta, pitäisi se katsoa japaniksi. Kummaa kyllä, alkuperäinen japaninkielinen ääninäyttely ei ihan täysin vastannut odotuksiani. Lapset huusivat ihan liikaa, mutta kaipa se kuuluu japanilaiseen ulosantiin.

Kaiken show’n tietenkin varastavat totorot. Mitä ovat nämä ihmeelliset olennot, joita muut kuin Satsuki ja Mei eivät huomaa? Katsaus lasten monipuoliseen mielikuvitukseen? Jotain synkkää? Elokuva ei kerro. Entäpä voisivatko olentojen koot viitata Meihin, Satsukiin ja isään? Totoroja on pieniä, keskikokoisia ja yksi suuri. Enpä tiedä. Kaikkea on ehdotettu, mutta ehkä itse uskoisin eniten lasten mielikuvitusmaailman mukaan hyppäämiseen. Kuitenkin, Totoro on nyt ehkäpä yksi maailman tunnetuimpia japanilaisia animaatiohahmoja ja studio Ghiblin keulakuva.

Katsomiskokemus oli ainutlaatuinen juurikin siksi, etten ollut koskaan nähnyt tällaista animaatioelokuvaa. Näitä animaatioita on hehkutettu niin paljon, että nostin arvoriman ehkä hieman liian korkealle. Elokuva ei petä odotuksia, mutta ei täysin tyydyttänytkään niitä. Naapurini Totoro oli todella kaunis, muttei täydellinen.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0096283/

https://www.rottentomatoes.com/m/my_neighbor_totoro/

Sheriffi (1952)

Sheriffi (High Noon, 1952) on vanha lännenelokuvien klassikko. Kiinnostukseni tätäkin länkkäriä kohtaan löytyy uudemmista westerneistä, joita Sheriffi on insipiroinut. Onhan tätä melko kuuluisaksi elokuvaksi kehuttu, mutta näin nykykatsojan mittapuulla ei kyseessä ole enää kovin hätkähdyttävä teos. Pidin leffaa jopa pienoisena pettymyksenä.

Hämmästyksekseni elokuva kertoo erilaisen tarinan kaupungin pelastamisesta. Kaupungin sheriffi Will Kane on juuri mennyt naimisiin ja on siksi jättämässä virkansa. Häiden jälkeen kaupunkiin saapuu kolme roistoa odottamaan klo 12.00 junaa. Kyseessä on Millerin jengi, joka odottaa pomonsa Frankin saapumista. Sheriffi Kane oli vastuussa Frankin toimittamisesta vankilaan ja nyt joukkio on saapunut kostamaan. Sheriffin harmiksi kaikki hylkäävät hänet. Kukaan ei tue Kanea. Kaupunki, ystävät ja jopa vaimo jättävät hänet oman onnensa nojaan, jolloin sheriffin täytyy kohdata rosvot itse.

Näyttelijät ovat pääosin hyviä. Gary Cooper on vakuuttava iäkäs sheriffi. Hän sai näyttelystään parhaan miespääosan Oscarin. Hillitty alakuloisuus onnistuu hyvin Cooperilta. Sheriffin vaimoa näyttelee Grace Kelly. Kelly on hyvä ja kuuluisa näyttelijä, mutta hänet on roolitettu väärin. Noin 20-vuotias näyttelijätär ei sovi 50-vuotiaalle Cooperille vastapainoksi, saatikka vaimoksi. Elokuvassa debyyttinsä tekee myös Lee Van Cleef – missäpä muussa, kuin rosvon roolissa. Ajalle tunnetumpia nimiä on muitakin, mutta oikeastaan kukaan muu ei onnistu nousemaan sen enempää esille.

Ehkäpä itselleni tärkein asia tästä elokuvasta oli huomata kaikkia niitä erilaisia lainauksia, joita Sergio Leone on ottanut etenkin huuliharppukostajaan. Kolme rosvoa odottaa rautatieasemalla junaa. Yksi heistä vilvoittelee vedellä jopa samanlaisesta vesipisteestä. Lainauksia oli varmaan muitakin, mutta junan odottaminen oli ilmiselvä osio. Loppujen lopuksi siihenhän elokuva keskittyy. 85-minuuttia kestävän elokuvan tarina kerrotaan käytännössä reaaliajassa. Kellojen kuvaaminen ja piilottaminen eri kohtauksiin on hyvin olennaista. Kun kello lyö 12.00, ja pääpahis saapuu, alkaa loppuhuipennus.

Elokuvan on ohjannut Fred Zinneman. Dimitri Tiomkinin musiikki on ensimmäisiä soundtrackeja, joista on tarkoitus tunnistaa elokuva. Musiikilla on oma teemansa, joka toistuu useita kertoja. Tunnari korvaa aikaisempaa ylidramaattista klassista musiikkia, jota Tiomkin on aikaisemmassa työssään viljellyt. Kun tutkin internetissä elokuvaan liittyviä nettisivuja, tuli vastaan vielä yksi ajatus elokuvasta. 50-luvun Hollywood oli tunnetusti ahdasmielinen ja sheriffi kuvastaa jollain tapaa mustalle listalle joutumista.

Lopetus on tietenkin paras osa elokuvasta, koska sitähän koko tarina petaa. Kaikkien hyljeksinnästä huolimatta sheriffi tekee oikean teon ja puolustaa kaupunkia. Kun tulitaistelu on ohi, hän tylysti heittää tähtensä maahan ja lähtee vankkureilla pois. Pitäkää kaupunkinne.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0044706/

https://www.rottentomatoes.com/m/1046060_high_noon