Sheriffi (High Noon, 1952) on vanha lännenelokuvien
klassikko. Kiinnostukseni tätäkin länkkäriä kohtaan löytyy uudemmista
westerneistä, joita Sheriffi on insipiroinut. Onhan tätä melko kuuluisaksi
elokuvaksi kehuttu, mutta näin nykykatsojan mittapuulla ei kyseessä ole enää
kovin hätkähdyttävä teos. Pidin leffaa jopa pienoisena pettymyksenä.
Hämmästyksekseni elokuva kertoo erilaisen tarinan kaupungin
pelastamisesta. Kaupungin sheriffi Will Kane on juuri mennyt naimisiin ja on siksi
jättämässä virkansa. Häiden jälkeen kaupunkiin saapuu kolme roistoa odottamaan klo
12.00 junaa. Kyseessä on Millerin jengi, joka odottaa pomonsa Frankin
saapumista. Sheriffi Kane oli vastuussa Frankin toimittamisesta vankilaan ja
nyt joukkio on saapunut kostamaan. Sheriffin harmiksi kaikki hylkäävät hänet. Kukaan
ei tue Kanea. Kaupunki, ystävät ja jopa vaimo jättävät hänet oman onnensa
nojaan, jolloin sheriffin täytyy kohdata rosvot itse.
Näyttelijät ovat pääosin hyviä. Gary Cooper on vakuuttava iäkäs sheriffi. Hän sai näyttelystään
parhaan miespääosan Oscarin. Hillitty alakuloisuus onnistuu hyvin Cooperilta.
Sheriffin vaimoa näyttelee Grace Kelly. Kelly on hyvä ja kuuluisa näyttelijä,
mutta hänet on roolitettu väärin. Noin 20-vuotias näyttelijätär ei sovi 50-vuotiaalle
Cooperille vastapainoksi, saatikka vaimoksi. Elokuvassa debyyttinsä tekee myös
Lee Van Cleef – missäpä muussa, kuin rosvon roolissa. Ajalle tunnetumpia nimiä
on muitakin, mutta oikeastaan kukaan muu ei onnistu nousemaan sen enempää
esille.
Ehkäpä itselleni tärkein asia tästä elokuvasta oli huomata
kaikkia niitä erilaisia lainauksia, joita Sergio Leone on ottanut etenkin
huuliharppukostajaan. Kolme rosvoa odottaa rautatieasemalla junaa. Yksi heistä
vilvoittelee vedellä jopa samanlaisesta vesipisteestä. Lainauksia oli varmaan
muitakin, mutta junan odottaminen oli ilmiselvä osio. Loppujen lopuksi siihenhän
elokuva keskittyy. 85-minuuttia kestävän elokuvan tarina kerrotaan käytännössä
reaaliajassa. Kellojen kuvaaminen ja piilottaminen eri kohtauksiin on hyvin
olennaista. Kun kello lyö 12.00, ja pääpahis saapuu, alkaa loppuhuipennus.
Elokuvan on ohjannut Fred Zinneman. Dimitri Tiomkinin
musiikki on ensimmäisiä soundtrackeja, joista on tarkoitus tunnistaa elokuva. Musiikilla
on oma teemansa, joka toistuu useita kertoja. Tunnari korvaa aikaisempaa
ylidramaattista klassista musiikkia, jota Tiomkin on aikaisemmassa työssään viljellyt.
Kun tutkin internetissä elokuvaan liittyviä nettisivuja, tuli vastaan vielä
yksi ajatus elokuvasta. 50-luvun Hollywood oli tunnetusti ahdasmielinen ja
sheriffi kuvastaa jollain tapaa mustalle listalle joutumista.
Lopetus on tietenkin paras osa elokuvasta, koska sitähän koko
tarina petaa. Kaikkien hyljeksinnästä huolimatta sheriffi tekee oikean teon ja
puolustaa kaupunkia. Kun tulitaistelu on ohi, hän tylysti heittää tähtensä
maahan ja lähtee vankkureilla pois. Pitäkää kaupunkinne.
★★★☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti