sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pikku Caesar (1931)


Vanhat gangsterielokuvat ovat genre, josta itselläni on hyvin vähän yleistä tietoa. Jonkin aikaa sitten Yle Teema esitti elokuvat Pikku Caesar (1931), Yhteiskunnan vihollinen (1931) ja Arpinaama (1932). Näistä Pikku Caesar (Little Caesar) oli julkaistu elokuvateattereissa ensimmäiseksi ja sen kerrottiin olleen laukaiseva tekijä koko genrelle. Siitä oli siis hyvä aloittaa.

Tarina kertoo pienen alamaailman rikollisen, Caesar Enricon noususta ja tuhosta rikollismaailman huipulla. Lyhyen pituutensa vuoksi häntä kutsutaan Pikku Caesariksi ja ihan Ricoksi. Luonteeltaan hän on kuitenkin äkkipikainen ja verenhimoinen. Hän nousee nopeasti rikollisjärjestön pomoksi. Ricon vanha ystävä, Joe Massara yrittää päästä pois rikolliskuvioista ja Rico alkaa pelkäämään, että Joe pettää hänet. Rico yrittää tappaa hänet, muttei pysty vetämään liipaisimesta. Joen naisystävä Olga ilmiantaa Ricon poliisille ja Rico päätyy pakoilemaan. Hän saa loppunsa tulitaistelussa.

Ricoa näyttelee Edward G. Robinson. Rooli oli hänen läpimurtonsa Hollywoodissa. Hän ei ole mikään komistus, vaan ulkonäöllisesti juuri sopivan karu tähän rikollisen rooliin. Robinson näytteli paljon muitakin rikollisrooleja, ja muistan hänet pahiksena ainakin muutamasta elokuvasta. Joe Massaraa näyttelee Douglas Fairbanks Jr. Hänenkin nimensä on tuttu. Näyttelyä ja tunnelmaa korostavat musiikin poissaolo. Onhan kyse kuitenkin äänielokuvien alkuajoista.


Elokuvassa on selvillä jo gangsterielokuvien peruspiirteet, mutta niitä ei läheskään osata hyödyntää vielä kunnolla. Tämä on aivan ensimmäisiä äänigangsterielokuvia koskaan. Yhden miehen nousu ja tuho rikollismaailmassa oli varmasti myös tarinallisesti vielä uutta. On huomattava, että elokuva on tehty oikeasti niihin aikoihin, kun oikeat gangsterit hallitsivat Chicagoa. Warner Bros teki suuret tulot Pikku Caesarista ja uusia genren teoksia alkoi ilmestyä.

Elokuvallisesti Pikku Caesar tarjoaa muutamia erityisen hienoja kohtauksia. Muutamat yksittäiset kuvat, kuten rulettipöytä ylhäältä päin tai lähikuva sormuksesta ovat upeita. Erityisen pahaenteinen on myös kohtaus, jossa Rico huomaa Joen lähteneen pakoon. Rico vain katsoo ovelle päin ja polttaa sikariaan. Pikku Caesar tarjoaa myös elokuvahistorian ensimmäisen drive-by -murhan. On tietenkin harmi, että sensuurin takia väkivaltaa on enemmän kierretty.

Pikku Caesaria on kiittäminen gangsterielokuvien lähtökohtana. Teos on omalla tavallaan tärkeä virstanpylväs, vaikka tuntuukin jo hupsulta nykykatsojan lasien läpi katsottuna.

”Mother of Mercy! Is this the end of Rico?”

★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:




lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kohtalon avain (1946)


Varsin mielikuvituksellisesti nimetty Kohtalon avain (Notorious, 1946) on Alfred Hitchcockin jännityselokuva vuodelta 1946. Tästäkään elokuvasta en oikein tiennyt mitään etukäteen. Elokuvan vuosiluvun perusteella odotin jälleen vanhaa elokuvaa, joka jälleen kerran liittyisi rakastumiseen ja mahdollisesti kuolemaan, murhaan ja jännitykseen. Kyllähän se sitä jälleen kerran oli.

Tarina on hyvin kiireellä eteenpäin viety ja aikansa takia melko poliittinen. Natsi-isänsä menneisyyden takia nuori Alicia Huberman painostetaan vakoojaksi Brasilian Rio de Janeiroon. Hän vakoilee Alexander Sebastiania, entistä natsia, jota epäillään räjähdeaineiden toimittajaksi. Samalla hän rakastuu Devlin-nimiseen agenttiin jolle myös raportoi kaiken. Alicia etenee jopa Sebastianin vaimoksi ja tilanne hankaloituu, kun Sebastian tajuaa Alician olevan Yhdysvaltain agentti. Sitten Devlin pelastaa Alician ja elokuva loppuu.

Parasta elokuvassa ovat sen näyttelijät. Ingrid Bergman on erinomainen naisnäyttelijä ja hoitaa naispääosaroolin kiitettävästi. Gary Grant on miespääosassa, mutta jää lopulta aika sivuun. Grant on lahjakas näyttelijä ja ihan sopiva agentti Devlinin rooliin. Eniten olin kuitenkin tyytyväinen Claude Rainsin sivuosaan Alexander Sebastianina. Rains on fantastinen näyttelijä, joka tuli itselleni tutuksi Universalin vanhoista kauhuelokuvista. Jokaisen henkilön taustoista saadaan tietää todella vähän, mikä hankaloitta tarinan seuraamista entisestään.


Kohtalon avain on mielestäni huonoin tähän mennessä näkemäni Hitchcockin elokuva. En ymmärrä miksi internetissä elokuvaa on kehuttu niin paljon. Etenkin elokuvan kuvausta ja visuaalisuutta ovat kehuneet mm. Roger Ebert ja elokuvan wikipedia-sivu. Katsomani dvd-julkaisu oli vanha Jupiterin hieman kuvasuhteeltaan typistetty versio, mutta sain silti ihan selvää kameratyöstä. On tietenkin muutama kohtaus, jossa kameralla vähän kikkailtiin, mutta ei tuo nyt parasta visuaalisuutta ollut. Nostaisin epäilyksen varjon vuodelta 1943 visuaalisesti kauniimmaksi.

Kuten sanottu, tarina oli erityisen kiireinen ja täynnä juoniaukkoja. Esimerkiksi Alician natsi-isästä kerrotut tiedot eivät menneet juonen kanssa ollenkaan yhteen. Tarinaa oli muutenkin vaikea seurata yhtään mitenkään, koska tietoja pimitetään niin paljon katsojalta. Elokuva loppuu kuin seinään. Tarina olisi voinut jatkua vielä vaikka mihin, mutta ruudulle kiirehtivä ”The End” murskaa odotukset. Pahiksena esitetty Sebastian ei olekaan lopussa enää pahis, vaan uhri. Itse ainakin ajattelin miehen selviävän siitä kiipelistä mihin hänet tylysti jätetään.

Kohtalon avain on heikko Hitchcockin elokuva ja poliittisesti hyvin objektiivinen. Ei se poliittinen korrektiuskaan näyttänyt hyvältä. Ei jatkoon.

☆☆☆

Traileri ja linkkejä:




perjantai 14. huhtikuuta 2017

Noiduttu (1945)


Alfred Hitchcockin ”Noiduttu (1945)” oli elokuva jota en ollut kuullut ikinä edes nimeltä. Englanniksi nimellä Spellbound kulkeva teos on ohjaajan Amerikan alkupään tuotantoa. Lajityypiltään elokuva on sekoitus romantiikkaa, mysteeriä ja hitusen film noiria. Kyseessä oli hyvin keskinkertainen teos, eli ei mikään ihme, etten ollut kuullutkaan leffasta aiemmin.

Tarinassa Green Manors -niminen mielisairaala saa uuden johtajan, tohtori Edwardesin. Naispsykiatrina sairaalassa toimiva Constance ja Edwardes rakastuvat. Pian paljastuu, että Edwardes on huijari ja että mies itse tarvitsee psykiatrin apua. Hän kärsii muistinmenetyksestä, jonka ovat aiheuttaneet lapsuuden trauma ja oikean Edwardesin kuoleman todistaminen. Hän tietää, ettei murhannut oikeaa Edwardesia vaikka näki tämän kuoleman. Pari pakenee virkavaltaa ja pyrkii yhdessä selvittämään mitä tapahtui oikeasti. Lopussa tietenkin homma selviää.

Näyttelijät ovat ainakin nimekkäitä. Naispsykiatri Constancea näyttelee Ingrid Bergman. Bergman on loistava naisnäyttelijä ja hoitaa roolinsa oikein hyvin. Hänen vastaparinaan huijari-Edwardesina näyttelee Gregory Peck. Peckin näyttely on mielestäni vähän monotonista ja yksitoikkoista, koska miehellä on koko ajan sama ilme. On rooleja, joihin Peck sopii hyvin ja rooleja joihin hän ei sovi. Tämä rooli menee nyt jälkimmäisen puolelle. Sivuhahmoista loppupuolella shown varastaa Michael Chekhov älykkäänä vanhana psykiatrina.


Psykiatria tieteenalana oli 40-luvulla vielä hyvin uusi. Noiduttu on varmasti ensimmäisiä Hollywood-elokuvia, joka käsittelee aihetta näin avoimesti ja parantumisen suhteen. Suhtautuminen psykiatriaan on kuitenkin vielä kovin hakusessa. On kaiken maailman komplekseja ja jatkuvia viittauksia lapsuuteen. Tärkeää on tietenkin huomioida valmistusvuosi. Toinen maailmansotakin kummittelee vielä taustalla yhtenä suurista stressitekijöistä ja mielenterveysongelmia aiheuttavana konfliktina.

Hitchcockin loppuratkaisu on vähän heikko ja hieman hätiköity. Toinen kohtaus lapsuuden onnettomuudesta on toisaalta taas kieron häpeilemätön. Ja kyllä tämän elokuvan perusteella voi huoletta sanoa, ettei ohjaaja tiedä laskettelemisesta yhtikäs mitään. Laskettelukohta suorastaan aiheutti naurua vakavuuden sijaan. Hieno on myös Salvador Dalin suunnittelema unikohtaus. Hitchcockia on selvästi kiinnostanut lähestyä kuoleman aihetta psykologian puolelta, mutta kokonaisuus ei ehkä enää toimi.

Noiduttu on keskinkertainen ja vanhentunut Hitchcockin elokuva, mutta kyllä sen nyt katsoi.

★★☆☆

Traileri ja linkkejä:




sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Rebekka (1940)


Alfred Hitchcockin Rebekka (Rebecca, 1940) on jännityselokuvaklassikko. Klassikoksi voisi oikeastaan lukea kaikki elokuvat, jotka ovat voittaneet parhaan elokuvan Oscarin. Rebekka on hitaammin käynnistyvä teos, jota ei aivan ajattelisi Hitchcockmaiseksi. Se on samalla mysteeriä ja melodraamaa. Pääosin elokuvasta jäi hyvä jälkimaku. Onhan tuo ihan hyvä klassikko.

Painostava tarina kiertyy Rebekka-nimisen mysteerisen naisen ympärille. Nuori nainen tapaa rikkaan mieslesken, Maxim de Winterin. He rakastuvat, ja Maxim kosii. Uusi mrs. de Winter muuttavat miehensä kanssa tämän tiluksille ja alkaa kokea hankalaksi uuden rikkaan elämän. Kaikki Maximin sukulaiset ja palvelusväki vertaavat häntä Rebekkaan, Maximin edelliseen traagisesti kuolleeseen vaimoon. Mrs. de Winteriä kohdellaan kylmästi. Rebekan tapaus alkaa pikkuhiljaa paljastua ja saada yllättäviä juonenkäänteitä.

Laurence Olivier näyttelee Maxim de Winteriä. Rooli jäi nähtävästi Olivierin tunnetuimmaksi. Maximin henkilöhahmon ominaispiirteiden puolesta Olivier sopii hyvin rooliin. Hän on vakuuttava ja silti etäinen aviomies. Mrs. de Winteriä näyttelee Joan Fontaine. Hän hoitaa roolinsa myös vakuuttavan hyvin. Fontainea kohdeltiin huonosti kuvauksissa, jotta saataisiin haluttu roolisuoritus. Muista rooleista tärkein on palvelusneito Danvers. Judith Andersonin näyttelemä Danvers on inhottava, kuin aaveen kaltaisesti laahustava akka.


Kyseessä on Alfred Hitchcockin ensimmäinen elokuva sen jälkeen, kun hän muutti Yhdysvaltoihin. Ohjaaja oli luonut uransa Isossa-Britanniassa. Itse kuvaisin Hitchcockin ohjausta Rebekassa maltilliseksi. Ehkäpä tuottaja Selznickin vaatimukset elokuvaa kohtaan vaikuttivat jotenkin asiaan. Muutama todella Hitchcockmainen kohtaus ja käänne ovat tuttua ohjaajaa. Esimerkiksi kohta, jossa Danvers kehottaa mrs. de Winteriä hyppäämään ikkunasta ulos, on erityisen hyytävä. Ehkä vielä erikseen mainitsisin, että elokuvan musiikki on hieman hukassa.

Kaikki tietenkin kulminoituu elokuvan nimekkäimmän henkilön, Rebekan ympärille. Silti Rebekkaa ei nähdä missään vaiheessa. Katsojan täytyy tehdä aivan omat tulkintansa hahmosta kerrottujen tarinoiden perusteella. Elokuvan ahdistava tunnelma on hienosti rakennettu tämän puuttuvan palan ympärille. Kaikki tuntuvat kaipaavan Rebekkaa, vaikka nainen oli tarinoiden perusteella itse paholainen. Loppua kohti itse löysin sympatiaa Maxim de Winteriä kohtaan ja lopun käänne yllätti positiivisesti.

Rebekka on edelleenkin vahva elokuvallinen suoritus, vaikka se ajallisesti on jo niin kaukana nykymaailman elämästä, arvoista ja elintasosta. Kun teoksen osaa ajatella oman aikansa kuvauksena, on elokuvalla paljon annettavaa.

★★☆

Traileri ja linkkejä:


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Gangs of New York (2002)


Tiesin etukäteen varsin vähän tästä Martin Scorsesen elokuvasta. Kuulin, että kyseessä olisi historiallisesti mielenkiintoinen ja härski tarina. Toisaalta kuulin myös, että teoksella riittäisi pituutta ainakin sen kolme tuntia. Gangs of New York (2002) yllätti odotukseni. Vaikka se oli samalla kaikkea tuota edellä mainittua, oli se myös paljon muuta.

Elokuvan tarina sijoittuu historialliseen 1800-luvun New Yorkiin. Erilaiset katujengit hallitsevat kaupunkia, jonka pahamaineisin alue tunnetaan nimellä "Five Points." Siitä taistelevat kaksi jengiä, "Dead Rabbits" ja "Natives." Rabbits häviää ja menettää johtajansa, Priest Vallonin. Hänen poikansa Amsterdam pakotetaan kasvatuslaitokseen. Aikuisena Amsterdam haluaa kostaa isänsä kuoleman "teurastaja-Billille." Hän nousee Billin jengissä arvostettuun asemaan, mutta Bill saa tietää tämän aikeista. Amsterdam kerää hitaasti voimansa lopullista välienselvittelyä varten.

Päärooleja tähdittävät Leonardo DiCaprio nuorena Amsterdamina ja Daniel Day-Lewis teurastaja-Billinä. Day-Lewisin näyttely on aivan fantastista. Hän onnistuu olemaan aivan täysi mielipuoli ja älykkään impulsiivinen pahis. Vaikka Day-Lewis onkin varsinainen Oscar-rohmu, niin olisi tästäkin roolista sen pystin voinut antaa. Niin itsevarmaa ja upeaa näyttelemistä en ole vähään aikaan nähnyt. DiCaprio on totta kai myös oikein hyvä. Tärkeää on huomioida tämän elokuvan myötä alkanut ohjaajan ja näyttelijän rikas yhteistyö. Sivuroolit olivat myös täynnä hyviä näyttelijöitä.


En ole aivan varma siitä kuinka todenmukainen elokuvan kuvaus historiallisesta New Yorkista on. Siitä olen kuitenkin varma, että kaikki näyttää mielettömän hyvältä. Alun joukkotaistelukohtaus on kieltämättä mykistävä kaikessa komeudessaan. Pitäisin sitä jopa elokuvan parhaana kohtauksena. Lavasteet ja vaatetus ovat todella uniikki tapaus. Synkkä kuvaus yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksista ja sodan uhasta tuovat mielenkiintoisen historiaulottuvuuden. Elämän surkeus ja rikollisuus slummeissa tuodaan esille niin monesta näkökulmasta.

Ohjaaja Martin Scorseselle Gangs of New York oli ikuisuusprojekti. Käsittääkseni hän valmisteli elokuvaa vuosikymmeniä. Uskaltaisin sanoa, että ilman Scorsesen kaltaisen ohjaajan palavaa halua tätä elokuvaa ei olisi tehty. Budjetti oli semmoiset 100 miljoonaa dollaria johon Scorsese sijoitti myös palkkansa turvatakseen budjettia. Lopputuloksena on Scorsesemainen spektaakkeli, jossa kameratyöskentely ja ohjaus ovat sitä taattua laatua. Pituuskaan ei haitannut. Ainut mikä oikeastaan haittasi, oli hyvin kliseinen loppu. Mutta Scorsesehan rakastaa New Yorkia...

Gangs of New York on viihdyttävä, vaikkakin hyvin ennustettavissa oleva kostotarina. Hieno elokuva, jonka katsoo mielellään joskus uudestaan vaikka jopa pidennettynä versiona.

"No son, never. The blood stays on the blade. One day you'll understand."

★★★☆

Traileri ja linkkejä: