Muumio (1932)

Muumio (1932) - Elokuva-arvostelu

Viimeistään Draculan ja Frankensteinin suosion jälkeen Universal Studios tajusi iskeneensä kultasuoneen. Astetta hieman ”pelottavammat” elokuvat alkoivat kokea nousua ja tietynlaista fanitusta. Muumio (The Mummy) valmistui vuonna 1932 kolmanneksi Universal Monsters -sarjan elokuvaksi. Aikaisemmasta kahdesta elokuvasta poiketen Muumio ei ole pätkääkään pelottava, vaan enemmänkin jännityselokuva. Itse muumiotakaan ei näy paljon yhtään.

Tällä kertaa elokuva ei perustukaan mihinkään romaaniin. Elokuvan tapahtumia inspiroivat vahvasti 1920 – 1930-luvulla toteutetut arkeologiset tutkimukset Egyptissä. Amerikkalaiset ja englantilaiset tunkivat maahan, tekivät löytöjään ja veivät ne useimmiten kotimaansa museoihin. Tutankhamonin hauta löydettiin suurin piirtein 20-luvun puolivälissä miltei koskemattomana muumion kera. Mikäpä olisikaan pelottavampaa, kuin henkiin heräävä muumio? Tarinaa ruvettiin työstämään ja The Mummy syntyi.

Vaikka elokuvan nimi on muumio, ei nimikkohirviötä näytetä paljoa yhtään. Vain alussa henkiin heräävä hirvitys tuo jonkinlaista pelkoa ja jännitystä elokuvaan. Boris Karloff näyttelee muumiota ja tämän ihmismäistä versiota Ardath Beytä. Nimi Ardath Bey on muuten anagrammi sanoista Death by Ra. Tällä kertaa Karloff pääsee näyttelemään ihan oikeasti ja ihan hienostihan se sujuu. Kankean pitkälle miehelle sopii hyvin kankean pitkän hahmon rooli.

Aihehan olisi sinänsä todella mielenkiintoinen, mutta Muumio ontuu juonellisesti sen verran paljon, että en saanut tarinasta oikeastaan paljon mitään irti. Leffasta on pyritty tekemään romanttinen. Kymmenen vuotta myöhemmin alun tapahtumista Muumio yrittää herättää henkiin rakastettuaan manipuloimalla erästä puoliksi egyptiläistä naista ja kertoo että hän on Ardathin rakastettu jne. Jos muumio karkaa alussa, miten se eli 10 vuotta Egyptissä tai edes sopeutui kaikkeen? Miksi muumio näyttää arkeologeille oikean rakastettunsa hautapaikan vasta 10 vuoden päästä? Millä ihmeen tavalla muumion rakastettu on juuri se eräs nainen joka on elänyt muka eri vuosisadoilla? Jaa-a.

Muut näyttelijät jäävät kevyesti Karloffin jalkoihin. Edward Van Sloan on jo kolmatta kertaa mukana ja nyt minua alkaa pikku hiljaa tympimään miehen läsnäolo joka elokuvassa. Vaikka hän hyvin näytteleekin, on Sloan jo tähän mennessä nähty. Sitten mukana on vielä Zita Johann ohuine kulmakarvoineen eikä oikeastaan häntäkään jaksa katsella. Elokuvaan tungettu rakkauskohtaus on sekin ehkä oikeasti huonoin mitä olen nähnyt. Ehkäpä koko asia pitäisi nyt ajatella niin, että elokuva on aikansa kuvaus ja ilmaisu on vanhentunutta. Toisaalta lähtökohdat kritiikille ovat aiheellisia, sillä on sitä paremmin tehtyjä kohtauksia ko. aiheista nähty.

Elokuvan parasta antia ovat selvästi mukaan sekoitetut muinaisen Egyptin teemaan liittyvät kohtaukset ja kuvauspaikat. Jotkut kohdat on kuvattu oikeissa paikoissa. Mytologiasta haettu Thohtin käärö on nerokas tapa selittää muumion henkiinherääminen. Elokuvan on ohjannut Karl Freund, jo Draculasta tuttu elokuvantekijä. Ohjauksessa ei ole oikeastaan mitään ihmeellistä, vaan suurin muutos edellisiin hirviöelokuviin on Muumioon lisätty musiikki. Tunnelma on nyt aivan erilainen kuin aikaisemmissa elokuvissa. Oikeastaan se vie pois Draculan ja Frankensteinin kaltaisen jännitteen. Toisaalta itämaisvivahteinen musiikki sopii jollain lailla elokuvaan.

Jos nimenomaan halusit katsoa elokuvan muumion takia, katso vain alku. Se riittää.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0023245/

https://www.rottentomatoes.com/m/1014370-mummy/

Frankenstein (1931)

Frankenstein (1931) - Elokuva-arvostelu

Frankenstein on Universal Monsters -joukkion toinen hirviö Draculan jälkeen. Pidin Draculasta sen verran paljon, että asetin Frankensteinille hieman korkeammat tavoitteet. En ole koskaan lukenut alkuperäistä romaania, mutta tarina on pakostakin tullut jo koulun äidinkielen tuntien kautta tutuksi. Nyt osasin etukäteen varautua siihen, että elokuva tulee olemaan kaukana pelottavasta, mutta Frankensteinissa mentiin jo vähän liiallisuuksiin kauhun piilottelemisessa.

Elokuva perustuu samalla lailla Frankensteinista tehtyyn teatteriversioon eikä suoraan alkuperäiseen Mary Shelleyn romaaniin. Vaikka tarina on pääpiirteittäin sama kuin romaanissa, elokuvaversio ei uskalla ottaa käsittelyyn useita romaanin aiheita tai edes esittää niitä niin kuin ne romaanissa tapahtuivat. Elokuvan tarina on osittain sovellettua, mutta pääpiirteissään sama. Tiedemies Henry Frankenstein kokoaa ruumiinosista uuden olion ja herättää sen sähköllä henkiin. Sen jälkeen hirviö elää hetken aikaa sovussa ennen kuin karkaa pois vankilastaan.

Frankenstein kärsii selvästi sensuurista. Elokuva alkaa todella huvittavasti Edward Van Sloanin varoituksella yleisölle. Henry Frankensteinin nimi on oikeasti romaanissa Victor, mutta tämähän olisi vieraannuttanut amerikkalaisyleisöä liikaa päähenkilöstä! Monia elokuvalle tärkeitä avainkohtauksia leikattiin aikanaan pois, kuten hirviön ja tytön kohtaaminen sekä Henryn huuto siitä miltä tuntuu olla jumala. Elokuvan lopetus on suorastaan heikko. Muistaakseni alkuperäisessä tarinassa hirviö tappaa oman luojansa. Elokuvan lopussa hirviö heittää Henryn alas tuulimyllystä ja mies jää pudotuksesta muka henkiin. Tämäkin oli studion hätäinen ratkaisu tehdä elokuvaan onnellinen loppu.

Romaanin yksi suurimpia teemoja oli kaiketi aihe siitä, kuinka kukaan ei hyväksy Frankensteinin hirviötä tämän erilaisuuden vuoksi. Tämän takia kohtaus pienen Maria-lapsen kanssa on äärimmäisen tärkeä. Lapsen iloisen viaton ja avoin suhtautuminen hirviöön on nähtävissä hirviön ilahtuneesta ilmeestä. Maria tarjoaa kukkia hirviölle ja he heittelevät niitä yhdessä veteen. Hirviö innostuu asiasta sen verran, että heittää Marian veteen myös ja hämmentyy kun tyttö ei kellukaan kukkien tavoin. Kaunis ja koskettava kohtaus eskaloituukin surulliseksi hukkumistapaukseksi josta hirviö pakenee pakokauhun vallassa.

Frankensteinissa parasta on itse hirviö. Boris Karloffin näyttelemä monsteri on legendaarinen elokuvahahmo. Milloin tahansa joku mainitseekaan nimen Frankenstein, ei mieleen juolahda mikään muu kuin itse tämä vanha hirviö, vaikka oikeasti Frankenstein on se tiedemies. Maskeeraaja Jack P. Pierce suunnitteli kyllä yhden ikonisimman hirviöulkoasun koskaan. Karloffin näyttelystä sanon sen verran, että esittäminen on paikoittain hieman huolimatonta. Välillä hirviö liikkuu todella sulavasti, välillä taas kömpelöllä tavalla.

Tämä elokuva ilmestyi teattereihin loppuvuonna 1931 kun taas Dracula ilmestyi saman vuoden alussa. Pidän itse elokuvia jonkinlaisina sisarteoksina, sillä niistä löytyy hyvin paljon samankaltaisuuksia. Frankenstein on näistä kuitenkin se heikompi osapuoli eikä pysy yhtä hyvin kasassa. Toisaalta teos on paljon elokuvallisempi tarina kuin Dracula oli. Molemmissa elokuvissa esiintyi samoja näyttelijöitä, kuten Edward Van Sloan tai Dwight Frye. Ohjaaja James Whale ei ole hänkään osannut tehdä Frankensteinista yhtä visuaalisen mielenkiintoista.

Frankenstein on tärkeä teos sekin kauhuelokuvien sarjassa, vaikka kärsiikin pienistä juoniaukoista ja sensuurista. Olen taas yhden yleissivistävän elokuvaklassikon verran viisaampi.

"It's alive! It's alive! it's alive!!!"

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0021884/?ref_=nv_sr_3

https://www.rottentomatoes.com/m/1007818-frankenstein/

Dracula – vanha vampyyri (1931)

Dracula (1931) - Elokuva-arvostelu

Mikä olisikaan parempi tapa viettää lokakuuta kuin katsoa kauhuelokuvia! Jossakin välissä hankin kokoelmaani Universal Monsters -nimisen elokuvaboksin, joka sisältää monia kauhuelokuvien klassikkoja. Dracula oli Frankensteinin ohella ensimmäinen sarjan elokuvista aloittamassa Universalin monsterielokuvien voittokulkua. Tämä vanha mustavalkoinen klassikko oli siis loistava valinta sateiselle perjantai-illalle.

Elokuva kertoo kreivi Draculan tarinan. Usein virheellisesti Dracula-nimityksellä tarkoitetaan vampyyrejä, mutta tosiasiassa Dracula on vampyyrien vampyyri, pimeyden ruhtinas. Tarinassa amerikkalainen Renfield saapuu Transylvaniaan myymään Draculalle luostaria Lontoosta. Kauppojen jälkeen Dracula puree Renfieldiä, joka alkaa myös muuttua vampyyriksi. He matkustavat Lontooseen, jossa Renfield todetaan hulluksi ja pistetään mielisairaalaan. Siellä Dracula kiinnostuu nuoresta Mina-nimisestä naisesta. Mielisairaalan tohtori Van Helsing alkaa kuitenkin tajuta kuvion ja pyrkii estämään Draculan suunnitelmat.

En ole koskaan lukenut Bram Stokerin Draculaa, mutta tarina suorastaan vaatii kuulua jokaisen yleissivistykseen. Elokuvaa katsellessa mieleeni tuli monesti ajatus siitä, että teos on tyyliltään teatterimainen. Ei mikään ihme, sillä tämä elokuvaversio perustuu osittain teatteriversioon, joka taas osittain eroaa alkuperäisestä romaanista. Sääli sinänsä. Teatteriesitykset olivat olleet menestyksiä ennen elokuvan tekemistä. Bela Lugosi oli näytellyt Draculaa jo silloin satoja kertoja, joten ei mikään ihme, että hänen näyttelijäsuorituksensa on niin luonnollinen.

Romanian kielessä Dracula tarkoittaa paholaisen poikaa. Bela Lugosi on loistava Draculana. Tarkasti harkittu näyttelijäsuoritus rauhallisine puheineen ja hiljaisine liikkeineen on elokuvan parasta antia. Luulisin monien käsien liikkeiden ja ilmeiden olevan maneereita Lugosin teatteriesityksistä. On kuin välillä katsoisi valoilla ja hienoilla kuvakulmilla terästettyä teatteriesitystä. Lugosin aksentti on sekin sopiva ajatellen hahmon romanialais-unkarilaista alkuperää. Vain Van Helsinginiä näyttelevä vanhempi Edward Van Sloan pääsee lähelle Lugosin näyttelijäsuoritusta vanhana viisaana tohtorina.

Elokuvan suurin vahvuus on eittämättä sen esittämä visuaalisuus. Upeita kohtauksia ovat mm. peilipaljastus, vampyyrien karkottamiskeinot, Draculan muuttuminen lepakosta vampyyriksi ja lopussa tapahtuvat juonenkäänteet. Elokuvan on nimellisesti ohjannut Tod Browning, mutta oikeasti suurimman osan kuvauksista ohjasi ja suoritti Karl Freund. Pienet yksityiskohdat pitivät ainakin omaa mielenkiintoani koko ajan yllä. Hienoa oli myös elokuvan hiljainen tunnelma musiikin puutteen vuoksi. 30-luvun alussa äänielokuvat olivat vasta yleistyneet, eli Dracula on pientä sekoitusta äänielokuvasta ja perinteisestä mykkäelokuvasta.

Dracula - vanha vampyyri (elokuvan mahtava suomenkielinen nimi) on edelleen kauhuelokuvien klassikko, vaikka nykyaikana onkin kaukana pelottavasta ja vaikka monet erikoistehosteet ovat pahasti vanhentuneita. Samalla tuli kuitenkin kerrattua hyvin muutkin vampyyrien ominaispiirteet ja jonkinlainen Draculan taru.

"There are far worse things awaiting man than death."

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0021814/

https://www.rottentomatoes.com/m/1006234-dracula/

The Outsiders – kolmen jengi (1983)

The Outsiders (1983) - Elokuva-arvostelu

Muutama viikko sitten kirjoitin elokuvasta nimeltä Taistelukala. Tuolloin en vielä tiennyt, että teoksella oli sisarelokuva, The Outsiders – kolmen jengi, jonka teema on miltei täsmälleen sama: nuorisojengit. Tämäkin teos perustuu S.E. Hintonin samannimiseen romaaniin ja elokuvan on ohjannut edellisen elokuvan tapaan Francis Ford Coppola. Katsoin elokuvan siis melko pian Taistelukalan jälkeen, jotta voisin vertailla elokuvia keskenään. Näin elokuvan katsomisen jälkeen pidin tätä teosta ehkä hiukan parempana kuin Taistelukalaa.

Elokuva sijoittuu käsittääkseni 60-luvun Amerikkaan. Tarina kertoo kahdesta jengistä ja niiden välisistä kahnauksista. ”Rasvaletit” tulevat köyhistä oloista, huonommista perheistä ja heille tyypillisin tunnusmerkki on likaisen rasvoittunut pitkä tukka. ”Snobit” taas tulevat rikkaammista perheistä sekä paremmista oloista. Kaksi rasvaletteihin kuuluvaa nuorta, Ponyboy ja Johnny joutuvat yöllä pahaan konfliktiin snobien kanssa. Kun snobit melkein hukuttavat Ponyboyn suihkulähteeseen, Johnny puolustaa häntä puukottamalla yhtä snobien jäsenistä kuolettavasti. Tästä syystä kaverusten täytyy paeta maaseudulle odottamaan tapahtuman aloittaman myrskyn laantumista. Mukaan mahtuu myös lopussa jengien välillä käytävä lopullinen tappelu selvittämään asiat.

Elokuva perustuu S.E. Hintonin romaaniin Me kolme ja jengi. Suurin yllätykseni ei ollut se, että Hinton on kirjoittanut romaaninsa 15 vuoden ikäisenä, vaan se, että Hinton on nainen. Tämä antoi täysin erilaisen perspektiivin katsoa molempia Coppolan ohjaamia jengielokuvia. Luultavasti Hinton on vahvasti elänyt jengien keskellä, kenties samanlaisena tyttönä kuin Cherry, ja käsitellyt kirjoittamisen kautta omia kokemuksiaan. En missään tapauksessa syyllistä Hintonia hieman sekavista kohtauksista joita elokuvassa esiintyy, mutta heitän kuitenkin ajatuksen siitä, että hän ei välttämättä ole ollut oikeasti mukana oikeissa konflikteissa ja tilanteissa joita jengeissä tapahtui. Tämä selittäisi sitä miksi muutama kohtaus ”rasvalettien” välillä on hieman omituisen tuntuinen.

Matt Dillon on mukana tässäkin elokuvassa, mutta pienemmässä roolissa. Rusty-James on nyt Dallas, aivan erilainen hahmo joka kokee traagisen lopun. Taistelukalasta poiketen elokuvassa on suurempi näyttelijäkaarti, joka tekee hommansa kyllä onnistuneesti. Mukaan on mahtunut mm. nuori Tom Cruise, Emilio Estevez, Rob Lowe sekä Patrick Swayze. Traagisinta hahmoa Johnnya näyttelee Ralph Macchio. Hän on elokuvassa iältään 16 vuotta, mutta äänenmurros on jäänyt vielä tulematta. Parhaan näyttelijäsuorituksen tekee C. Thomas Howell nuorena Ponyboyna. Kun ajattelin, ettei Rusty-Jamesia ärsyttävämpää nimeä enää voi keksiä, niin onnistuihan tuo. Näyttely on silti hyvää. Mukana oli myös Sherry, jota kutsutaan nimensä takia Cherryksi. Jo aikaisemmin haukkumani Diane Lane teki hänkin ihan onnistuneen näyttelijäsuorituksen.

Kirjoitin myös Taistelukalassa siitä, että Coppola teki kevyemmän elokuvan suurien 70-luvun produktioidensa jälkeen. Eipä mennyt tämäkään oikein, sillä uskoakseni sekä Taistelukala ja The Outsiders kuvattiin ja tehtiin samaan aikaan. Elokuvat olisi hyvä katsoa melkein samaan aikaan parhaimman ymmärryksen ja kokemuksen saavuttamiseksi. Molemmat jengielokuvat sisälsivät vahvasti samoja aiheita sekä teemoja. Selvin on tietenkin nuorena johonkin ryhmään kuuluminen ja itsensä etsiminen sitä kautta. Muita tärkeitä aiheita ovat mm. vastakkaisen sukupuolen turhautuminen jengeistä sekä nuorten jumiutuminen tukalaan tilanteeseen jengien välille.

The Outsiders oli perinteisempi myös elokuvana. Coppolan oman isän musiikki sopi ajankuvaan hyvin. Vaikka elokuvan keskellä oleva kohtaus palavasta kirkosta tuntuu hieman irtonaiselta ja väkinäiseltä, elokuvan muu sisältö on mielenkiintoista ja hyvin kerrottua kokonaisuutta nuorten elämästä jengeissä. Johnnyn hahmo on traagisin näkemäni pitkään aikaan. Vaikka tappelevista ja huonoista käyttäytyvistä nuorista saisikin kovin karun kuvan, löytyy jokaiselta se syvempi ja avoimempi puoli. Taistelukalaan verrattuna tämä elokuva kertoi mielestäni henkilövetoisemman tarinan ja mielenkiintoisemman kuvauksen itse jengeistä.

The Outsidersin sanoma on nuorelle kohdeyleisölle selvä: nuoruus on kultaista aikaa. Kuolema, vankila tai väkivalta ei kuulu nuorten miesten elämään. Elämä tulisi viettää omalle itselleen mielekkäällä tavalla.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0086066/

https://www.rottentomatoes.com/m/outsiders/

Tämän elokuvan alkuperäinen traileri on kyllä järkyttävä. Elokuva itsessään on hyvä, mutta miten ne ovat onnistuneet tekemään noin hirveän trailerin?

Spy Hard – lupa läikyttää (1996)

Spy Hard – lupa läikyttää (1996) - Elokuva-arvostelu

Nyt jo edesmennyt Leslie Nielsen oli tunnetusti slapstick-komedian mestari. Hän menestyi urallaan vasta vanhempana, mutta sehän ei miehen menoa estänyt. Spy Hard – lupa läikyttää, on Mies ja alaston ase -tyyppinen komediaelokuva, joka parodioi agenttielokuvia ja erityisesti James Bondia. Vuonna 1996 valmistunut elokuva on täynnä vauhtia ja hauskoja kohtauksia!

Elokuva on täsmälleen kuin James Bondin kaavaa noudattava halpa tuotanto, jossa irvaillaan milloin millekin. Juoni on melko yksinkertainen. Nielsenin näyttelemä jo työstään vetäytynyt Jorma Teräs, agentti WD-40, joutuu palaamaan vielä yhdelle keikalle. On käynyt ilmi, että kuolleeksi luultu Teräksen verivihollinen kenraali ”Kauna” onkin elossa ja tämän aikeena on – monelle elokuvalle tyypilliseen tapaan – valloittaa maailma. Matkalla kohti Kaunan omaa saarta sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Teräs joutuu selvittämään tapausta, etsimään kaunalle mikrosirua, ja lopulta pelastamaan maailman tältä kädettömältä kenraalilta.

Hahmot esittelevän lyhyen alkujakson jälkeen tulevat ”Weird Al” Yankovicin musiikit ja Bondin alkutekstejä mukailevat alkutekstit. Minulla on tästä elokuvan kohtauksesta henkilökohtainen tarkka muisto. Muistan olleeni ihan pieni poika ja katsoneeni laulavan Yankovicin mielenkiintoisen suurta kiharaa pörrötukkaa ja viiksiä. Vaikka tuo näky olisi jo omiaan luomaan muiston, mieleeni jäi tarkasti se kohta jossa Yankovicin pää räjähti. Tuon kohdan jälkeen en muistaakseni saanut katsoa elokuvaa enempää. Monesti mietin jälkeenpäin mikä oli se elokuva jonka alussa sen viiksihemmon pää räjähti. Nyt sain tuonkin jutun lopulta käsiteltyä.

Elokuva parodioi Bondin lisäksi myös monien muiden kuuluisien elokuvien kohtauksia ja luo omat versionsa niistä. Mukaan on tungettu ainakin E.T., Jurassic Park, Pulp Fiction, Yksin kotona, Nunnia ja konnia, Speed sekä Rambon ja Commandon yhdistelmää. Elokuvan nimi on pilkkaa Die Hard-elokuvista. Oli ihan mukavaa aivojumppaa miettiä mistä mikäkin kohtaus alun perin on. Osa varmasti meni ohi. Hyviä herjoja olivat tietenkin myös cameo-rooleissa Hulk Hogan nyrkkeilijänä ja Ray Charles bussikuskina.

90-luvulle tultaessa olivat James Bondit melkein ajautuneet jo tiensä päähän. Elokuvien laatu oli surkeaa ja vempaimet sekä toiminta olivat jo absurdilla tasolla. Ymmärrän siis täysin tämän elokuvan tekijöiden halun pilkata, herjata ja parodioida genreä. Monet typeryydet liittyivät juurikin Bondin laitteisiin, Pomoon ja miss Moneypennyyn. Spy Hardin parhaat vitsit olivat kuitenkin jatkuvat vitsit, kuten puukkomies ja ”maassamme on sanonta…”-mies. Välillä eteen tuli jotain ihan odottamatonta joka repäisi kunnolla, mutta yleisesti elokuvan vitsien taso oli hiukan heikkoa.

Eihän tästä elokuvasta voi kauhean hyvin kirjoittaa vakavasti. Se pitää nähdä ennen kaikkea Genrensä teoksena. Pieni budjetti, huono läppä, mutta silti hyvä meininki. Spy Hard – lupa läikyttää ei ole paras slapstick-elokuva, mutta silti viihdyttävä sellainen. Parempiakin lajityypin elokuvia on nähty.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0117723/

https://www.rottentomatoes.com/m/spy_hard/

Judge Dredd (1995)

Judge Dredd (1995) - Elokuva-arvostelu 

En etukäteen tiennyt paljoa mitään Judge Dreddistä. Olen pelannut samannimistä flipperiä ja lajitellut hahmosta kertovia sarjakuvia kirjastossa työskennellessäni. Judge Dredd -elokuvasta olin siitäkin varsin epätietoinen. Hauskahan tuo oli nyt nähdä kun pääosassa on itse Syltty vetämässä kunnon äijämenoa. Mukavaahan se on katsoa jotakin vähän kevyempää varsinkin kun monet blogini elokuvat ovat tähän mennessä olleet vakavammin otettavia teoksia.

Sylvester Stallone on Judge Dredd, tulevaisuuden dystooppisessa yhteiskunnassa toimiva poliisin ja tuomarin risteytys joka noudattaa ankarasti lakia. Yhteiskunta koostuu superkaupungeista, joita tuomarit valvovat. Eräs ylituomareista alkaa juonitella yhteiskuntaa mieleisekseen superrikollisen Ricon avulla. Dreddistä halutaan päästä eroon, joten hänet lavastetaan syylliseksi murhaan ja karkotetaan. Monien vaiheiden kautta Dredd palaa takaisin kaupunkiin ja estää rikollisten aikeet. Samalla miehen menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Tarjolla on onelinereita, räjähdyksiä ja toimintaa!

Judge Dredd perustuu siis John Wagnerin samannimiseen sarjakuvaan. Ilmeisesti tästä huolimatta elokuva ei ole puoliksikaan sarjakuville uskollinen. Kaiken ongelma on Sylvester Stallone. Mies halusi elokuvasta toimintakomedian, kun taas elokuvan ohjaaja Danny Cannon halusi teoksen olevan alkuperäisille synkille ja väkivaltaisille sarjakuville uskollinen. Nyt elokuva on täynnä ristiriitaisia kohtauksia ja laidasta laitaan vaihtelevaa tunnelmaa. Väkivalta on paikoittain graafista ja sisältö vahvaa. Toisaalta taas elokuva yrittää väkisin olla hauska Fergie-nimisen hahmon ja muiden komediallisten kohtausten kautta. Elokuvan päättämättömyys siitä miltä sen kuuluisi näyttää on rasittavaa.

Yllättävää kyllä, Max von Sydowin jälkeen elokuvan paras näyttelijä on Stallone itse. Hän on parhaimmillaan alussa tuomarin roolissa ladellessaan onelinereita ja ollessaan "äijien äijä." Kun mukaan lisätään se pakollinen kliseinen naishahmo ja surkuhupaisa rikollisapuri komediallisena elementtinä, kaikki menee päin honkia. Diane Lane näyttelee Hershey -naistuomaria. Olen ihan tosissani kun sanon Stallonen olevan parempi näyttelemään. Miten Lanen kaltainen ärsyttävän osaamaton nainen on voitu valita näyttelemään "noin tärkeää" hahmoa? Armand Assante on sössöttäjäpahis Rico ja Rob Schneider ärsyttävä muka hauska pikkurikollinen Fergie. Molemmat, Hersheyn ja Fergien olisi voinut poistaa kokonaan ja keskittyä Stallonen viihdyttävään äijämäisyyteen joka jää alun jälkeen syrjemmälle.

Mielenkiintoinen teema lakien ongelmista ja niiden soveltamisesta tuodaan esille, mutta jätetään vain auki ja pois mielestä lopussa. Oikeastaan elokuva käsittelee monet asiat vähän niin ja näin. Dredd ei ota koskaan maskiaan pois sarjakuvissa. Niminäyttelijänä Stallonelle tämä ei tietenkään käynyt. Paskat alkuperäisistä sarjakuvista. Ricon pakokohtaus vankilasta on ovela, mutta täysin epälooginen ja päätön kohtaus. Entäpä sitten ne lopussa olevat kloonit, jotka pelottavasti nousevat arkuistaan ja joita ei näytetä enää missään vaiheessa kohtauksen jälkeen? Joo ihan sama. Mitäs sitten kun näemme ensimmäisen tummaihoisen tuomarin? Mies näkyy ruudulla peräti yhden sekunnin verran ennen kuin kuolee räjähdyksessä. No joo.

En itse kamalasti välitä tämän lajityypin elokuvista, mutta jos jotain tämäntyylistä pitäisi katsoa, suosittelen alkuperäistä Robocopia. Judge Dreddin kaltaiset elokuvat voisi kieltää lailla.

★☆☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0113492/

https://www.rottentomatoes.com/m/judge_dredd/

Taistelukala (1983)

Taistelukala (1983) - Elokuva-arvostelu

Francis Ford Coppola on taidokas elokuvaohjaaja, joka on käsitellyt aiheita laidasta laitaan. Taistelukala, englanniksi Rumble Fish, on ohjaajalta hieman kevyempi leffa miehen 70-luvun raskaiden teosten jälkeen. Taistelukala on Coppolan näkemys jengeistä ja samalla jonkinasteinen nuorisokuvaus ilmeisesti 70-luvulta. Lopputuloksena on mielekäs tarina vahvasti visuaaliseen ulkoasuun puettuna.

Teos kertoo tarinan nuoresta Rusty Jamesista, joka kaipailee "vanhoja kunnon" jengiaikoja. Rustyn isoveli tunnettiin aikanaan moottoripyöräpoika -nimisenä jengijohtajana, joka on nyt hävinnyt pitkäksi aikaa kuvioista. Rustyllä on jonkinlainen oma jenginsä, joka ei kuitenkaan hirveästi kunnioita johtajaansa. Kun moottoripyöräpoika palaa takaisin kotiseudulleen "Californian" matkalta, syntyy jännitteitä veljesten välille. Kaikki pelkäävät ja kunnioittavat moottoripyöräpoikaa, paitsi viranomaiset jotka mielellään ampuisivat hänet jo ulkona näyttäytymisestä. Elokuva huipentuu lopussa taistelukalaepisodiin.

Taistelukala perustuu S. E. Hiltonin samannimiseen romaaniin. Moottoripyöräpojan hahmo on teoksessa värisokea ja melkein kuuro. Luultavasti tämän takia miltei koko elokuva on kuvattu mustavalkoisena lukuun ottamatta taistelukaloja. Tämä visuaalinen tyylikeino tuo varmasti kirjan tunnelmaa vahvasti näytille. Toinen suuri tunnelmanluoja on elokuvan poikkeuksellinen soundtrack. Elokuva luultavasti avautuisi paljon paremmin jos alkuperäisen kirjan lukisi. Syvällisemmät teemat ja viittaukset eri asioihin jäävät hiukka epäselviksi ja katsojan pitää miettiä tapahtumien oikeita laitoja.

Moottoripyöräpoikaa näyttelee Mickey Rourke. Elokuva sisältää kohtia, joissa ei kuulu paljoa ääntä hahmon kuurouden takia. Tästä syystä Rourke puhuu mumisten ja näyttää aina rauhalliselta. Rusty Jamesin roolissa on Matt Dillon. Hahmon nimeä toistetaan jostain syystä koko ajan. Miehen näyttely on ihan kelpoa työtä. Sivurooleissa vilahtavat ainakin Laurence Fishburn, Chris Penn ja Nicholas Cage. Dennis Hopper tekee taas yhden itselleen tyypillisen roolin sekopäisenä ja alkoholisoituneena veljesten isänä. William Smith on Tom of Finland-teoksia muistuttavan näköinen poliisi.

Elokuvan yksi teemoista on jonkun toisen varjoon jääminen. Rusty James haluaisi olla kuin isoveljensä, mutta ei omaa samanlaista älykkyyttä, nokkeluutta tai voimaa kuin veljensä. Ilmeisesti Coppola itse käsitteli omia kokemuksiaan veljestasolla tätä kautta, mutta en tiedä mitkä ovat tarinan oikeat taustat. Elokuva on omistettu August Coppolalle, mutta eikös Francis ole se kuuluisampi? Ironista vielä, taistelukalassa yhtä sivuosaa näyttelee Nicholas Cage, joka on Coppolan veljenpoika. Mies vaihtoi sukunimensä Coppolasta Cageksi, jotta häntä ei yhdistettäisi ohjaajalegendaan ja jotta hän voisi itse luoda oman nimensä.

Elokuva kertoo myös ajasta. Moottoripyöräpoika näyttää jo vanhalta, vaikka on jo 21-vuotias. Mies on kasvanut yli jengivaiheestaan, mutta on roolinsa vanki. Melkein jokainen elokuvan kohtaus sisältää sumua ja kelloja. Yksi kohtaus keskittyy vain siihen, kuinka aikaa pohditaan. Nuorena ajalla ei ole väliä. Sitä on niin paljon, että vuosi sinne tai tänne heitettynä ei vaivaa. Vanhempana sitä sitten herää ajatukseen siitä kauanko itsellä on aikaa jäljellä. Samalla lailla ajat ovat muuttuneet. Jengit ovat radikalisoituneet ja huumeista on tullut osa asiaa. Eri sukupolvet elävät erilaisia aikakausia. " When I was a girl, my boyfriend took me places."

Rumble Fish on Coppolan hieno aikalaisnuorisokuvaus ja muistettava teos. Taistelukalat voisivat olla metafora ihmisestä. Yhdessä syntyy vain tappelua.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0086216/

https://www.rottentomatoes.com/m/rumble_fish/

12 Years a Slave (2013)

12 Years a Slave (2013) - Elokuva-arvostelu

12 vuotta orjuutta on jotakin mitä ei voi itse edes kuvitella. Kuitenkin orjuus on melkein aina ollut osa ihmisten muodostamaa yhteiskuntaa. 12 Years a Slave käsittelee vanhan Amerikan puuvillapelto-orjuutta ja sitä historiallista ajanjaksoa, jolloin Amerikoissa kukoisti suunnaton orjabisnes. Melko uunituore elokuva on kaunistelematonta ja hienoa katsottavaa tummaihoisten sorrettujen puolelta.

Elokuva kertoo Salomon Northup -nimisestä vapaasta tummasta miehestä. Hänellä on perhe, kunniallinen ammatti ja hyvä viulunsoittotaito. Hänet huijataan musiikkitaitojensa takia "muutaman viikon esiintymiskiertueelle", joka päättyy Northupin huumaamiseen, kidnappaamiseen ja lopulta orjana myymiseen etelävaltioihin. Alkaa 12 vuoden helvetti erilaisten orjanomistajien alla. Kukaan ei usko Northupia tämän vapaudesta eikä mies voi tehdä asialle mitään. Lopussa hän saa toimitettua kirjeen erään valkoihoisen orjuutta vastustavan miehen kautta ja vapautuu.

Teos on melko kronologinen lukuun ottamatta muutamia takaumia ja aikahyppyjä Northupin elämästä. Northupia näyttelee Chiwetel Ejiofor joskin hillitysti, mutta silti vakuuttavasti. Elokuva suorastaan pursuaa hyviä näyttelijäsuorituksia, joista parhaimmat ovat Michael Fassbender pahana tilanomistaja Eppsinä, Benedict Cumberbatch kilttinä tilanomistajana ja Lupita Nyong'o orjatyttö Patseynä. Viimeiseksi mainittu sai näyttelystään jopa parhaan naissivuosan Oscarin. Hyviä niminäyttelijöitä oli jopa niin paljon etten muista toista samanlaista tapausta.

12 Years a Slave on tunnelmaltaan rankka ja karu. Ikäviä tilanteita tulee toisen perään ja paikoittain katsojaa voi ihan harmittaa elokuvan sisältö. Lynkkauskohtaukset etenkin olivat kaunistelemattomia. Teos perustuu tietenkin tositapahtumiin. Salomon Northupin tarina tunnetaan oikeasti hänen itsensä kirjoittaman kirjan "12 Years a Slave" kautta. Surullista kyllä, mies ei saanut oikeutta ja Northupin vangitsijat välttivät syytteet. Elokuvan lopussa mainitaan, että vain kourallinen orjia vapautettiin samalla tavalla kuin Northup.

Elokuvan on käsikirjoittanut John Ridley ja ohjannut Steve McQueen. Kyse ei ole kuitenkaan kuuluisasta näyttelijä Steve McQueenista, vaan samannimisestä tummaihoisesta ohjaajasta. En oikeastaan voisi kuvitellakaan kuin tummaihoisen ohjaajan käsittelemään aihetta. Kaikkein hienoimpia ohjaukseen liittyviä yksityiskohtia olivat painostavan pitkät otokset. On kuin katsojan täytyisi muutaman kerran kärsivällisesti vain katsoa mitä tulee tapahtumaan. Lynkkauskohtaus ja orjien myyntitapahtuma ovat ääripäitä. Hattua täytyy nostaa myös mielekkäälle Hans Zimmerin musiikin käytölle.

On tietenkin luonnollista ajatella, ettei tämäntasoista aihetta voi käsitellä kuin tummaihoisten näkökulmasta, mutta elokuvan mukaan mahtuu myös mietteitä valkoihoisilta. Eppsin vaimo kärsii miehensä teoista ja suhteesta orja Patseyyn. Tämän takia vaimo satuttaa ja kiristää Patseytä aina kun voi. Liekö monikin nainen inhonnut tilannetta jossa mies käyttää naisorjiaan hyväkseen. Toinen vahva aihe loppupuolella on orjuuden vastustus, jota käydään läpi Brad Pittin esittämän puusepän kautta. Eivät kaikki valkoihoiset kannattaneet orjuutta, vaan oli myös sellaisia ihmisiä jotka pitävät kaikkia tasa-arvoisina.

Elokuvan suurin teemoista on vahvuus. Tämä näkyy suuresti uskonnon ja erilaisten laulujen perusteella. Ihmiset hakivat voimaa näistä kahdesta osa-alueesta ja sitä saivatkin. Osa orjista ei kestänyt ja se tarkoitti heille loppua. Vain vahvimmat saattoivat selvitä ja jopa edetä pitkälle tilanomistajien suosioon. Salomonin vahvuus ja jaksaminen kannattivat: Mies selvisi koettelemuksesta ja pääsi takaisin perheensä luo.

12 Years a Slave toi mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen josta kaikki tietävät jollain tasolla jotakin, mutta silti vähän. On elokuvan etu, että se uskalsi kertoa asioista kiertelemättä ja niin kuin asiat silloin olivat. Arka aihe Yhdysvaltojen historiasta.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt2024544/

https://www.rottentomatoes.com/m/12_years_a_slave/

Se7en (1995)

Se7en (1995) - Elokuva-arvostelu

Se7en, suomeksi seitsemän, on vuonna 1995 valmistunut kauhu- ja jännityselokuva. Teos kertoo tarinan poliiseista ja sarjamurhaajasta, jolla on pakkomielle toteuttaa murhia seitsemän kuolemansynnin kautta. Se7en on synkkä ja karu kuvaus ihmisen mielettömyydestä ja pahuudesta. Elokuva itsessään on upeasti etukäteen mietitty, näytelty ja ohjattu. Mukana on myös yksi elokuvahistorian pessimistisimmistä loppukohtauksista koskaan.

Elokuvassa William Somerset -niminen etsivä on lopettamassa työtään poliisina. Miehellä on seitsemän päivää töitä jäljellä, kun ensimmäinen murha paljastuu. Hän saa parikseen nuoren Mills -nimisen etsivän, joka tulee ottaamaan Somersetin paikan poliisilaitoksessa. Kun murhia tulee lisää, Somerset tajuaa niiden olevan yhteydessä toisiinsa seitsemän kuolemansynnin kautta. Miehet alkavat yhdessä selvittää tapausta, joka vie heitä syvemmälle ja syvemmälle ihmismielen pahuuteen. Murhaaja, nimeltään John Doe, saadaan ennen pitkää kiinni, mutta hänelläpä onkin vielä yllätys tarjottavanaan.

Yleisesti voitaisiin sanoa elokuvan eri näyttelijäosapuolten onnistuneen hienosti. Morgan Freeman näyttelee rauhallista Somersetiä ja Brad Pitt impulsiivista Millsiä. Molemmat miehet tekevät hienot roolit, mutta kaiken show’n varastaa murhaaja John Doea näyttelevä Kevin Spacey. Mies hyppää mukaan elokuvaan vasta aivan loppupuolella, mutta vetää roolinsa kyllä törkeän hyvin. Sivuhenkilöistä pidin itse eniten poliisikapteenin hahmosta. (Mainio R. Lee Ermey.) Millsin vaimoa näyttelee Gwyneth Paltrow. Suuria nimiä, kerta kaikkiaan.

Seitsemän kuolemansyntiä ovat mässäily, ahneus, laiskuus, kateus, viha, ylpeys ja haureus. Mässäilyä kuvataan hyvin tyypillisesti ihmisen ylipainona. Murhaaja itse sanoo sitä ällöttäväksi, että ihmiset päästävät itsensä niin huonoon kuntoon. Tämä on usein valitettavan totta. Ahneus kuvataan stereotyyppisen rahaa keräävän lakimiehen kautta ja haureus käsitellään murhatun prostituoidun kautta. Monet tavalliset ”viattomat ihmiset” on näin helppo ajatella syntisiksi ja tuomituiksi.

Se7enin lopetus on kenties elokuvahistorian pessimistisimpiä. Käy ilmi, että Doe on tappanut Millsin vaimon ja syntymättömän lapsen. Kun Mills kuulee tästä, hän ei pysty kontrolloimaan itseään Doen edessä. Viha on viimeinen tapahtuva synti Millsin tappaessa Doen tämän tekojen takia. Samalla Mills heittää periaatteessa oman elämänsä hukkaan. Ohjaaja David Fincher joutui tappelemaan elokuvastudion kanssa saadakseen haluamansa karun lopetuksen. Onneksi sentään hän sai tahtonsa läpi, eikä elokuvasta tullut samanlaista tappelua kuin Alien³ aikanaan oli. Nyt loppukohtaus on ”järkyttävän” mieleenpainuva.

Elokuva on erittäin tyylitelty. Fincherin taidokkaat alkutekstit tempaavat jo varmasti katsojan mukaansa. Värimaailma on erittäin tumma, synkkä ja harmaa. Vettä sataa melkein koko elokuvan ajan, eikä valoa ole. Mieleeni nousi vahvasti Uhrilampaiden tunnelma, eikä se siitä kaukana ollutkaan, varsinkin kun molemmilla elokuvilla on sama säveltäjä, Howard Shore. Leffan rankka sisältö voi olla paikoittain ihan ahdistavaakin, mutta kivenkovana katsojana minulle se ei tehnyt pahaa.

Se7en oli positiivinen yllätys, vaikka teosta hiukan etukäteen netissä ”ylihypetettiinkin.” Omasta mielestäni seitsemän oli kaikesta huolimatta parempaa jännityselokuvaa kuin mitä ehkä yleensä näkee.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0114369/

https://www.rottentomatoes.com/m/seven/

Ran (1985)

Ran (1985) - Elokuva-arvostelu

Omistan kirjan nimeltä "1001 elokuva jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään". Se sisältää tietysti suurimman osan Akira Kurosawan elokuvista, mutta Ranin kohdalla tekstissä luki jotakin tämänlaista: "Jos pitäisi tehdä kirja vain 10 parhaasta elokuvasta, Ran olisi yksi elokuva listalla." Tämä lause herätti mielenkiintoni, mutta näin jälkeenpäin sanonpahan vain, että ei Ran nyt niin hyvä ollut.

Akira Kurosawa oli suuri Shakespearen ystävä. Jo aikaisemmin hän teki oman versionsa Macbethista, joka tunnetaan mustavalkoisena Seittien Linna -nimisenä teoksena. Samoin muut Kurosawan vanhat samuraielokuvat nähneenä asetin Ranille kovat lähtökohdat. Elokuva perustuisi tällä kertaa toiseen Shakespearen teokseen, Kuningas Leariin. Seittien Linna oli äärimmäisen hyvä ja mieleenpainuva Shakespeare-teos. Olisiko Ran sitten vielä parempi?

Japanilaisen kuningas Learin juoni on seuraavanlainen: Vanha Ylipäällikkö päättää jakaa valtansa ja omaisuutensa kolmen poikansa kesken. Vanhin poika, Taro, tulee hallitsemaan vanhan isänsä valloitettuja alueita ja toimimaan ylipäällikkönä. Nuoremmat pojat Jiro ja Saburo saisivat myös omat linnoituksensa. Isä haluaa poikiensa pitävän yhtä, mutta nuorin poika Saburo tietää ettei näin tule käymään. Suuttuneena isä karkottaa Saburon ja alkaa katua koko asiaa. Nuoremmat pojat alkavat juonitella toisiaan vastaan. Syttyy sotia ja valtakunta ajautuu sekasorron partaalle.

Hieno tarina siis elokuvalle, mutta harmillisesti Ran ei läheskään pääse mustavalkoisten samuraifilmien tasolle. Monet kohtaukset ovat raastavan hitaita ja elokuva junnaa paikallaan. Monet kohtaukset on viety taiteellisuuden nimissä melko pitkälle ja tuntuvat lähinnä naurettavilta. Voisi myös kysyä, että oliko kuninkaan hovinarrin tarkoitus olla oikeasti noin ärsyttävä ja mukana joka kohtauksessa? Ymmärtäähän sen, että Shakespearen kaunokirjallinen teos on varmasti kuvainnollinen ja vapaudellinen, mutta elokuvaa katsoessani pudistin päätäni.

Vanhaa klaanin ylipäällikköä näyttelee Tatsuya Nakadai. Hän on Kurosawan vakionäyttelijöitä, ja tekee elokuvassa varmaan yhden muistettavimmista rooleistaan. Viisaan, mutta seniilin ylipäällikön hahmo on elokuvan mieleenpainuvin. Etenkin kohtaus palavassa tornissa on hieno. Muutkin näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta eivät ehkä mainitsemisen arvoisia. Tästä elokuvasta on helpompi vain luetella avainhahmoja, kuten 3 poikaa, viekas vaimo, ärsyttävä hovinarri ja niin edelleen.

Vaikka teos ontuukin, niin on siinä silti hienoja kohtia. Alussa vanha ylipäällikkö pyrkii opettamaan ja ohjaamaan poikiaan hyvää kohti. Nuorin poika Saburo tietää, että vain häikäilemättömät selviävät. Nipun nuolia voi katkaista myös yksin vaikka vippaskonsteillakin. Isä haluaa poikien pitävän yhtä, mutta tosiasiassa vain armottomin ja häijyin saa kaiken. Näin itse isäkin on aikanaan valtakuntansa saanut. Puhtia elokuva saa myös lopun jättimäisistä taistelukohtauksista. Upeannäköisiä joukkoja liikutetaan kameran edessä oikein urakalla.

En tiedä oliko katsomani elokuvaversion äänessä vikaa, mutta paikoittain elokuvan taustaäänet olivat kamalaa kuunneltavaa. Ulkona oleva tuuli, ultraääntä vihlovat sirkat ja suhina sisätiloissa ärsyttivät sietämättömästi. Elokuvassa harvemmin kuultiin myös musiikkia, mutta se mitä esitettiin, oli hyvää. Vanhemmissa Kurosawan samuraielokuvissa oli mieleenpainuvampaa musiikkia, mutta ei tämä fakta haitannut.

Kurosawa teki elokuvan 76-vuotiaana, mutta teos oli ilmeisesti ikuisuusprojekti. Mielenkiintoista on sekin, että leffa on Japanin kalleimpia 12 miljoonan dollarin budjetilla. Yleisesti sanoisin, että Kurosawan vanhemmat samuraielokuvat ovat paljon mielenkiintoisempia sekä visuaalisesti että tarinalisesti kuin Ran. Teos on mielestäni hiukan yliarvostettu ja ontuva Shakespeare-adaptaatio, vaikka sisältääkin omat hetkensä.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0089881/

https://www.rottentomatoes.com/m/ran/