Muumio (1932) - Elokuva-arvostelu
Viimeistään Draculan ja Frankensteinin suosion jälkeen
Universal Studios tajusi iskeneensä kultasuoneen. Astetta hieman
”pelottavammat” elokuvat alkoivat kokea nousua ja tietynlaista fanitusta.
Muumio (The Mummy) valmistui vuonna 1932 kolmanneksi Universal Monsters -sarjan
elokuvaksi. Aikaisemmasta kahdesta elokuvasta poiketen Muumio ei ole pätkääkään
pelottava, vaan enemmänkin jännityselokuva. Itse muumiotakaan ei näy paljon
yhtään.
Tällä kertaa elokuva ei perustukaan mihinkään romaaniin.
Elokuvan tapahtumia inspiroivat vahvasti 1920 – 1930-luvulla toteutetut
arkeologiset tutkimukset Egyptissä. Amerikkalaiset ja englantilaiset tunkivat
maahan, tekivät löytöjään ja veivät ne useimmiten kotimaansa museoihin. Tutankhamonin
hauta löydettiin suurin piirtein 20-luvun puolivälissä miltei koskemattomana
muumion kera. Mikäpä olisikaan pelottavampaa, kuin henkiin heräävä muumio?
Tarinaa ruvettiin työstämään ja The Mummy syntyi.
Vaikka elokuvan nimi on muumio, ei nimikkohirviötä näytetä
paljoa yhtään. Vain alussa henkiin heräävä hirvitys tuo jonkinlaista pelkoa ja
jännitystä elokuvaan. Boris Karloff näyttelee muumiota ja tämän ihmismäistä versiota
Ardath Beytä. Nimi Ardath Bey on muuten anagrammi sanoista Death by Ra. Tällä kertaa
Karloff pääsee näyttelemään ihan oikeasti ja ihan hienostihan se sujuu. Kankean
pitkälle miehelle sopii hyvin kankean pitkän hahmon rooli.
Aihehan olisi sinänsä todella mielenkiintoinen, mutta Muumio
ontuu juonellisesti sen verran paljon, että en saanut tarinasta oikeastaan
paljon mitään irti. Leffasta on pyritty tekemään romanttinen. Kymmenen vuotta
myöhemmin alun tapahtumista Muumio yrittää herättää henkiin rakastettuaan
manipuloimalla erästä puoliksi egyptiläistä naista ja kertoo että hän on Ardathin
rakastettu jne. Jos muumio karkaa alussa, miten se eli 10 vuotta Egyptissä tai
edes sopeutui kaikkeen? Miksi muumio näyttää arkeologeille oikean rakastettunsa
hautapaikan vasta 10 vuoden päästä? Millä ihmeen tavalla muumion rakastettu on
juuri se eräs nainen joka on elänyt muka eri vuosisadoilla? Jaa-a.
Muut näyttelijät jäävät kevyesti Karloffin jalkoihin. Edward
Van Sloan on jo kolmatta kertaa mukana ja nyt minua alkaa pikku hiljaa tympimään
miehen läsnäolo joka elokuvassa. Vaikka hän hyvin näytteleekin, on Sloan jo
tähän mennessä nähty. Sitten mukana on vielä Zita Johann ohuine kulmakarvoineen
eikä oikeastaan häntäkään jaksa katsella. Elokuvaan tungettu rakkauskohtaus on
sekin ehkä oikeasti huonoin mitä olen nähnyt. Ehkäpä koko asia pitäisi nyt
ajatella niin, että elokuva on aikansa kuvaus ja ilmaisu on vanhentunutta.
Toisaalta lähtökohdat kritiikille ovat aiheellisia, sillä on sitä paremmin tehtyjä
kohtauksia ko. aiheista nähty.
Elokuvan parasta antia ovat selvästi mukaan sekoitetut
muinaisen Egyptin teemaan liittyvät kohtaukset ja kuvauspaikat. Jotkut kohdat
on kuvattu oikeissa paikoissa. Mytologiasta haettu Thohtin käärö on nerokas
tapa selittää muumion henkiinherääminen. Elokuvan on ohjannut Karl Freund, jo
Draculasta tuttu elokuvantekijä. Ohjauksessa ei ole oikeastaan mitään
ihmeellistä, vaan suurin muutos edellisiin hirviöelokuviin on Muumioon lisätty
musiikki. Tunnelma on nyt aivan erilainen kuin aikaisemmissa elokuvissa.
Oikeastaan se vie pois Draculan ja Frankensteinin kaltaisen jännitteen.
Toisaalta itämaisvivahteinen musiikki sopii jollain lailla elokuvaan.
Jos nimenomaan halusit katsoa elokuvan muumion takia, katso
vain alku. Se riittää.
★★☆☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti