Ran (1985) - Elokuva-arvostelu
Omistan kirjan nimeltä "1001 elokuva jotka jokaisen on
nähtävä edes kerran eläessään". Se sisältää tietysti suurimman osan Akira
Kurosawan elokuvista, mutta Ranin kohdalla tekstissä luki jotakin tämänlaista:
"Jos pitäisi tehdä kirja vain 10 parhaasta elokuvasta, Ran olisi yksi
elokuva listalla." Tämä lause herätti mielenkiintoni, mutta näin
jälkeenpäin sanonpahan vain, että ei Ran nyt niin hyvä ollut.
Akira Kurosawa oli suuri Shakespearen ystävä. Jo aikaisemmin
hän teki oman versionsa Macbethista, joka tunnetaan mustavalkoisena Seittien
Linna -nimisenä teoksena. Samoin muut Kurosawan vanhat samuraielokuvat nähneenä
asetin Ranille kovat lähtökohdat. Elokuva perustuisi tällä kertaa toiseen
Shakespearen teokseen, Kuningas Leariin. Seittien Linna oli äärimmäisen hyvä ja
mieleenpainuva Shakespeare-teos. Olisiko Ran sitten vielä parempi?
Japanilaisen kuningas Learin juoni on seuraavanlainen: Vanha Ylipäällikkö
päättää jakaa valtansa ja omaisuutensa kolmen poikansa kesken. Vanhin poika, Taro,
tulee hallitsemaan vanhan isänsä valloitettuja alueita ja toimimaan
ylipäällikkönä. Nuoremmat pojat Jiro ja Saburo saisivat myös omat
linnoituksensa. Isä haluaa poikiensa pitävän yhtä, mutta nuorin poika Saburo
tietää ettei näin tule käymään. Suuttuneena isä karkottaa Saburon ja alkaa
katua koko asiaa. Nuoremmat pojat alkavat juonitella toisiaan vastaan. Syttyy
sotia ja valtakunta ajautuu sekasorron partaalle.
Hieno tarina siis elokuvalle, mutta harmillisesti Ran ei
läheskään pääse mustavalkoisten samuraifilmien tasolle. Monet kohtaukset ovat
raastavan hitaita ja elokuva junnaa paikallaan. Monet kohtaukset on viety
taiteellisuuden nimissä melko pitkälle ja tuntuvat lähinnä naurettavilta. Voisi
myös kysyä, että oliko kuninkaan hovinarrin tarkoitus olla oikeasti noin
ärsyttävä ja mukana joka kohtauksessa? Ymmärtäähän sen, että Shakespearen
kaunokirjallinen teos on varmasti kuvainnollinen ja vapaudellinen, mutta
elokuvaa katsoessani pudistin päätäni.
Vanhaa klaanin ylipäällikköä näyttelee Tatsuya Nakadai. Hän
on Kurosawan vakionäyttelijöitä, ja tekee elokuvassa varmaan yhden muistettavimmista
rooleistaan. Viisaan, mutta seniilin ylipäällikön hahmo on elokuvan mieleenpainuvin.
Etenkin kohtaus palavassa tornissa on hieno. Muutkin näyttelijät ovat ihan
hyviä, mutta eivät ehkä mainitsemisen arvoisia. Tästä elokuvasta on helpompi
vain luetella avainhahmoja, kuten 3 poikaa, viekas vaimo, ärsyttävä hovinarri
ja niin edelleen.
Vaikka teos ontuukin, niin on siinä silti hienoja kohtia. Alussa
vanha ylipäällikkö pyrkii opettamaan ja ohjaamaan poikiaan hyvää kohti. Nuorin
poika Saburo tietää, että vain häikäilemättömät selviävät. Nipun nuolia voi
katkaista myös yksin vaikka vippaskonsteillakin. Isä haluaa poikien pitävän
yhtä, mutta tosiasiassa vain armottomin ja häijyin saa kaiken. Näin itse isäkin
on aikanaan valtakuntansa saanut. Puhtia elokuva saa myös lopun jättimäisistä
taistelukohtauksista. Upeannäköisiä joukkoja liikutetaan kameran edessä oikein
urakalla.
En tiedä oliko katsomani elokuvaversion äänessä vikaa, mutta
paikoittain elokuvan taustaäänet olivat kamalaa kuunneltavaa. Ulkona oleva
tuuli, ultraääntä vihlovat sirkat ja suhina sisätiloissa ärsyttivät
sietämättömästi. Elokuvassa harvemmin kuultiin myös musiikkia, mutta se mitä
esitettiin, oli hyvää. Vanhemmissa Kurosawan samuraielokuvissa oli mieleenpainuvampaa
musiikkia, mutta ei tämä fakta haitannut.
Kurosawa teki elokuvan 76-vuotiaana, mutta teos oli ilmeisesti
ikuisuusprojekti. Mielenkiintoista on sekin, että leffa on Japanin kalleimpia
12 miljoonan dollarin budjetilla. Yleisesti sanoisin, että Kurosawan vanhemmat samuraielokuvat ovat paljon mielenkiintoisempia sekä visuaalisesti että tarinalisesti kuin Ran. Teos on mielestäni hiukan yliarvostettu ja ontuva
Shakespeare-adaptaatio, vaikka sisältääkin omat hetkensä.
★★★☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti