Desperado (1995) on kitarakostajatrilogian toinen osa.
Muistan nähneeni lapsena elokuvasta ainakin jonkin verran, ja muutamia
kohtauksia palasi muistiini katsomisen aikana. Ohjaaja Robert Rodriquez pääsee
nyt jo valloilleen. Esikoisohjausta, El Mariachia (1992) olisi ollut liian
epäreilua verrata Tarantinoon. Desperadoa sen sijaan jo voi.
Tarina jatkuu jollain tasolla siitä mihin viimeksi jäätiin.
El mariachi, eli nimetön muusikko jatkaa kostoreissuaan. Nyt olisi vuorossa
Bucho -niminen kartellipäällikkö. En ihan ymmärtänyt miten Bucho liittyy
edellisen elokuvan tapahtumiin. Ilmeisesti hänen miehensä ovat vastuussa edellisen
elokuvan tapahtumista ja Bucho on pomojen pomo. Kuitenkin, kostaminen vie aikaa
ja välissä on ties kuinka monta Buchon miestä. Toimintakohtauksia on huimat
määrät ja nyt mariachin romanssikin kestää ihan loppuun saakka.
Leffa on täynnä hyviä näyttelijäsuorituksia. El mariachia
näyttelee nyt Antonio Banderas, ja rooli on hänelle kuin nakutettu. En
oikeastaan muista Banderasia muista rooleista kuin kitarakostajasta. Banderasin
vastaparina on Salma Hayek, tulinen ja kuuma Carolina. Joaquim De Almeida on
Bucho. Tämä hahmo on elokuvan vahvimpia, jatkuvan oikukkaan vaarallisuutensa
myötä. Cheech Marin oli yllättävän hyvä välinpitämätön baarimikko. Steve
Buscemi sekä Tarantino itse vilahtavat elokuvan pienissä tärkeissä
sivurooleissa. Danny Trejo on brutaali veitsitappaja. Carlos Gallardo tekee
myös lyhyen vierailun.
 |
| "Lets play." |
Robert Rodriquez lähtee omasta mielestäni hyvin samoilta
viivoilta kuin Tarantino. Hän käsikirjoittaa ja ohjaa elokuvansa itse. Desperadon
budjetti oli jo yli tuhatkertainen Rodriquezin El Mariachiin (1992) verrattuna.
Toimintakohtaukset ovat paikoittain upeasti rakennettuja. Musta huumori
tyhjistä aseista oli yksi parhaimpia kohtauksia. Ironinen kerronta sekä
överiksi menevä lopun kitaralaukkuasekohtaus vain korostavat elokuvan
kulttimaisia piirteitä. Ainut huono puoli elokuvassa oli leikkaus heti kun
Bucho saadaan hengiltä. Kohtaus olisi suorastaan vaatinut enemmän. Tästä syytän
Studiota. Ikäraja nousi jo nyt 18:aan. Pieni määrä lisää ei olisi haitannut.
Alun intensiivinen baarikohtaus voisi olla aivan kuin Sergio
Leonen spagettiwesternistä – ihan baarimikkoa myöten. Samoin koko el mariachin
hahmo on kuin Leonen the man with no name. Kuten spagettiwesterneissä, musiikilla
on todella tärkeä osa myös Desperadossa. Kaikki oikeastaan rakentuu
kitaransoiton mystiikan ympärille. Ilmeisesti Banderas soitti oikeasti myös omat
osuutensa. Lopetus jätetään avoimeksi: aseet mukaan ”kaiken varalta.”
Enteilevästi seuraava osa on nimeltään Once upon a Time in Mexico – jälleen
yksi kunnianosoitus Leonelle.
Desperadossa on edelleen omat hätiköidyt ongelmansa ja pienet
epäloogisuutensa. Tästä huolimatta kyseessä on suoranainen kulttitoimintaleffa,
jonka kiero kerronta ja tunnelma ansaitsee arvostusta. Annan sille arvosanaksi
hiuksenhienosti 4 tähteä. Tunnearvon myötä!
”You know, it's easier to pull
the trigger than play guitar. Easier to destroy than to create.”
★★★★☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti