Das Boot (1981)

Das Boot on "matka mielen reunalle".

”40 000 saksalaista merimiestä palveli sukellusveneissä toisen maailmansodan aikana. Heistä 30 000 ei koskaan palannut.” Näillä sanoilla alkaa helvetinmoinen sukellusvene-elokuva, saksalainen Das Boot (1981). Kyseessä on helposti yksi parhaimmista saksalaisista elokuvista koskaan. Kaikki odotukseni ylittyivät, mikä oli varsin positiivista, koska hyvien sotaelokuvien kriteerit ovat melko korkealla.

Luutnantti Werner määrätään sotakirjeenvaihtajaksi sukellusvene U96:een. Sen tehtävänä on partioida Atlantin valtamerellä Iso-Britannian länsipuolella ja hyökätä mahdollisten vihollisten kimppuun. Parhaimpia kohteita ovat laivasaattueet, joilla kuljetetaan arvokkaita resursseja ja sotakalustoa. Odotus merellä on kuitenkin piinaavaa. Käskyjä ei tunnu tulevan ja nekin vähäiset kohtaamiset vihollisten kanssa ovat sotalaivoja, jota veneen pitää paeta veden pinnan alle. Kapteenin johdolla sukellusvene selviytyy tilanteesta toiseen. Lopulta se onnistuu hyökkäämään yhteen saattueeseen ja upottamaan useammankin rahtilaivan. Britit ovat raivoissaan. Laivoja saattanut hävittäjälaiva syvyyspommittaa sukellusvenettä armottomasti, mutta vene kestää. Toinen puolikas elokuvasta keskittyy sukellusveneen toiseen tehtävään, matkaan Välimerelle, joka tyssää vahvasti vartioidun Gibraltarin salmen ylittämiseen. Sukellusvene melkein uppoaa, mutta se onnistutaan vielä pelastamaan meren pohjasta takaisin pinnalle ja kotisatamaan.

Ohjaaja Wolfgang Petersen johdattaa yleisön matkalle mielen reunamille. Heti alkuun on tärkeää huomauttaa alkutekstien nostattama tunnelma. Vain murrososa sukellusveneiden miehistä palasi hengissä sodasta. Sukellusvene on elinympäristönä epäinhimillinen: märkä, likainen ja ahdas. Veneestä ei pääse pois ja miehistö on yksin meren armoilla. Tehtävä voi kestää jopa yli 60 meripäivää. Vaaroja ovat vihollisten lisäksi myrskyävä meri, vedenpaine ja sukeltajantauti. Elokuvan tarkoituksena on kertoa tarina niin, että katsoja todella tuntee olevansa osa miehistöä. Samalla kun alus esitellään kirjeenvaihtajalle joka kolkkaa myöten, on kierros samalla yleisölle. Kaikki rakennettaan tämän eläytymisen ympärille. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat hätätilanteiden pitkät upeat yksittäiset kamera-ajot veneen puolelta toiselle. Taukoa ahtaaseen tunnelmaan tuovat vain otokset veneen ulkopuolelta veden syvyyksissä tai Atlantin pinnalla. Jatkuva ajatus hukkumisesta sukellusveneen upotessa meren pohjaan on kammottava. Katsoja tietää, että jotain ikävää on vielä tiedossa.

Sukellusvene U96 lähdössä sukellusvenebunkkerista tehtävälleen.

Saksalaiset näyttelijät hoitavat osansa huolellisesti. Mikä parasta, elokuva on lähes yksinomaan saksankielinen. Kaartista jäävät mieleen parhaiten kasvot, koska miehistö jää pitkälti nimettömäksi. Edes kapteenin nimeä ei kerrota. Tuntemattomuus korostaa toisaalta sotilaiden tavallisuutta. Herbert Grönemeyer näyttelee sotakirjeenvaihtaja Werneriä ja Jürgen Prochnow kapteenia. Erwin Leder tekee ehkäpä parhaimman sivuroolin Johann-nimisenä konehuonemekaanikkona, jonka mieli ei meinaa kestää sukellusvenesodankäynnin painetta. Miehistö koostuu lähinnä nuorista miehistä, ”maitoparroista, jotka pitävät brittejä kauhussaan”. Kapteenit ovat jo vanhempia kokeneita merimiehiä, jotka surevat sitä kuka on hävinnyt milloinkin taistelussa ja uponnut meren pohjalle. Rivistö harvenee, milloin on heidän vuoronsa?

Leffasta on olemassa kolme erilaista versiota. Katsoin näistä kaikkein pisimmän, melkein viisituntisen televisiosarjaversion. Tämä kuulostaa paljolta varsinkin, kun lähes kaikki aika vietetään ahtaassa sukellusveneessä. Todellisuudessa elokuva tuntui olevan ohi hetkessä. Pitkän keston ehdoton valttikortti oli sen rytmi. Henkilöhahmot kehittyvät enemmän ja heihin ehtii syventyä paremmin. Henkilöiden välisiä suhteita löytyy laidasta laitaan. Kohtauksia on myös venytetty äärimmilleen. Tämä toi lisää jännitettävyyttä episodeihin, joissa hävittäjäveneet yrittävät tuhota sukellusvenettä syvyyspommeilla kerta toisensa jälkeen. Paljon lyhyemmät ohjaajan versio ja teatteriversio eivät luultavasti ehdi kertoa tarinaa yhtä huolellisesti. Teatteriversio keskittynee pelkästään ydintapahtumiin ja esittää nekin tiivistetymmin. Elokuva perustuu Lothar-Günther Buchheimin romaaniin sukellusvene 96:sta, joka on sekin omaelämänkerrallinen. Suosittelen vahvasti katsomaan teoksesta kaikkein pisimmän version.

Sukellusveneen työympäristö on ahdas, likainen ja kostea.

Kaikki on erittäin realistista. Elokuvan äänimaailma on aivan omaa luokkaansa. Se toimii mielettömänä tunnelmanluojana pitkissä kohtauksissa. Elokuvan edetessä katsoja oppii tunnistamaan tutut ja turvalliset sukellusveneen äänet sekä vaaralliset ja vieraat ulkomaailman äänet. Teemamusiikki on melankolisen kaunis. Toimintakohtausten taustalla jylläävä energinen musiikki painuu sekin varmasti mieleen. Klaus Doldinger on tehnyt loistavaa työtä. Myös valaistuksella rakennetaan tunnelmaa. Auringonvaloa on saatavilla niukasti ja muu valaistus on keinovaloa. Kaikki on kuvattu huolellisesti kronologisessa järjestyksessä. Miesten parrat kasvavat sitä mukaa kun meripäivien määrä nousee. Sukellusveneen lavasteet on rakennettu tarkasti alkuperäisten piirustusten avulla pieniä yksityiskohtia myöten. Kyseessä on yksi kalleimmista ja suurimmista saksalaisista elokuvista koskaan.

Das Boot on samaan aikaan tutkielma teknologiahistoriasta, fysiikasta ja yhteiskunnasta. Vuoteen 1941 mennessä sukellusveneisiin oli jo opittu kunnolla varautumaan. Vihollisella oli käytössään uutta teknologiaa, jolla sukellusveneet voitiin havaita nopeammin. Tutkat, kaikuluotaimet ja hydrofonit eivät anna rauhaa siinä vaiheessa kun sukellusvene on jo havaittu. Sukellusveneiden oli vaikeampaa yllättää enää ketään ja miehistö pitääkin tilannetta lähes epäreiluna. Lukuisista virheistä ja uppoamisista oli opittu. Moneen vaaratilanteeseen on oma ratkaisunsa, joita noudattamalla venettä voitiin saada korjatuksi tilanteessa kuin tilanteessa. Mielenkiintoinen yksityiskohta fysiikasta on tapa, kuinka miehistö juoksee veneen keulaan aiheuttaakseen riittävästi painoa keulaan, jotta vene uppoaisi nopeammin. Sukellusveneen miehistö on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Veneessä on kapteeni, konehuoneen insinöörit, kokki, lääkintämies, radisti ja paljon muita työmiehiä.

Elämä sukellusveneessä on välillä raakaa selviytymiskamppailua.

Elokuva on melko pasifistinen ja teemaa nostetaan esille monin eri tavoin. Myös natsivastaisuus on aistittavissa. Hitlerin merisotataktiikkaa kritisoidaan. Sukellusveneeseen päässyt kärpänen kävelee natsijohtajaa kuvastavalla taululla symbolisesti tämän kasvoilla. Saksalainen miehistö esitetään inhimillisenä. He olivat aivan tavallisia ihmisiä, samoin kuin muutkin sodassa. Eivät mitään brutaaleja mielipuolia, kuten natseja aina kuvataan. Kun sukellusvenemiehistö viimeistelee torpedolla jo valmiiksi vaurioittamansa laivan upottaakseen sen, ovat he kauhistuneita siitä, miten laiva on edelleen täynnä selviytyjiä. Kaiken turhuus korostuu etenkin lopussa. Kun sukellusvene on saatu kovalla työllä takaisin telakalle, yllättää brittien lentohyökkäys juhlijat. Miehistön jäsenistä moni menehtyy. Iskun lopputuloksena sukellusvene uppoaa kotilaiturinsa ääreen. Vaikeasti haavoittunut kapteeni katselee tuskaisesti viimeisillä voimillaan uppoamista, ennen kuin itse lyyhistyy maahan elottomana.

Das Boot on kaiken kaikkiaan hyvä lisäys parhaiden sotaelokuvien pitkään listaan. Se erottuu niin vahvasti stereotyyppisestä Hollywood-tuotannosta ja keskittyy merenkäynnin likaiseen epäinhimilliseen puoleen. Sukellusvene U96 on todellinen toisen maailmansodan klaustrofobiasotaspektaakkeli. ”Not yet, Kameraden!”

★★★★★

Linkit ja traileri:

https://www.imdb.com/title/tt0082096/?ref_=ttqt_qt_tt

https://www.rottentomatoes.com/m/das_boot/

Henkien kätkemä (2001)

Henkien kätkemä (Japani, 2001) on teos, johon latasin aimon ripauksen odotuksia katsottuani Totoron. Lähes joka ikinen nettisivu tai elokuvafani toteaa, että Henkien kätkemä on Hayao Miyazakin paras animaatioelokuva. DVD istui jonkin aikaa hyllyssä, ennen kuin se valikoitui illan angendaksi. Totoro oli sen verran raskas katsomiskokemus, että elokuvien väliin tuntui sopivalta jättää vähän aikaa.

Elokuvan tarinaa oli todella hankala ymmärtää sen kummallisuuden vuoksi. Chihiro-niminen tyttö muuttaa vanhempiensa kanssa uuteen kotiin, mutta juuri ennen perillepääsyä he pysähtyvät kummallisen luolan eteen. Luolan läpi kuljettuaan ulkoa löytyy autio kaupunki. Käy ilmi, että se on henkien asuttama paikka. Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi ja kaupunki täyttyy hengistä. Chihiron täytyy mennä töihin henkien kylpylään pelastaakseen itsensä. Kylpylässä on kova hierarkia ja siellä tapahtuu kaikkea absurdia. Lopulta Chihiro pelastaa vanhempansa. Jotain sinne päin.

Animaatio on jälleen kerran kaunista katsottavaa. Suorastaan fantastista. Voin taas kuvitella tarkasti harkitun kuvakäsikirjoituksen, jonka pohjalta kaikki muu animaatio on tehty. Tietyllä tavalla animaatiotyötä on epäreilua verrata ”oikean maailman” elokuviin, sillä teokset eroavat toisistaan niin paljon. Tätä teosta kunnianhimoisempia animaatioita saa kyllä hakea. Miyazakilla on selvä visio siitä mitä haluaa teokseensa sisällyttää. Lopputulos on tunnelmaltaan jotain ainutlaatuista.

Henkien kätkemän tematiikka ja symbolismi meni itseltäni kyllä heittäen ohi. Minun täytyi jälkikäteen mennä tutkimaan internetin näkemyksiä ja tulkintoja. Yhden näkemyksen mukaan tarina on rinnastettavissa prostituutioon. No jaa… Miksei? Seuraavaksi mietitään lasten periksiantamattomuutta tiukoissa tilanteissa. Kuulostaa järkevältä. Yksi korostaa satumaailmaa osana kerronnallisuutta. Onhan tätä animaatioissa nähty. Itseäni hämmensivät jatkuvasti kaikki eläimet.

Totoroon verrattuna Henkien kätkemä oli tempoltaan paljon nopeampi, vaikka olikin pidempi kestoltaan. Toimintaa ja nopeita tilanteita on ehkä liikaakin. Luultavasti tämän takia huomasin olevani uupunut muutaman kohtausjatkumon jälkeen. Nautin itse enemmän rauhallisemmasta Totorosta, jonka yksinkertaistetumpi sisältö puhutteli myös enemmän. Henkien kätkemä oli kuin toimintaelokuva. Jos kulttuurishokki oli jo Totorossa suuri, niin tässä elokuvassa se oli vielä suurempi.

Kun elokuva päättyi, kysyin ääneen: ”Mitä ihmettä juuri katsoin?” Henkien kätkemä on yksi niistä elokuvista, joka esittää paljon kysymyksiä kuitenkaan vastaamatta niihin. Näistä kahdesta katsomastani Miyazakin elokuvista olen ymmärtänyt varmasti ainakin sen, että muuttaminen on vaarallista.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0245429/

https://www.rottentomatoes.com/m/spirited_away/

1900 (Novecento) (1976)

1900 (Novecento, Italia 1976) on fantastinen elokuva ja oiva esimerkki spektaakkelista. Kyseessä saattaa olla yksi Italian elokuvahistorian kunnianhimoisimmista elokuvista koskaan. Mahtipontisen viiden tunnin kestonsa aikana katsojalle esitetään tarina italialaisesta poikakaksikosta viiden sukupolven ajalta. Tapahtumat kattavat Italian historiaa 1900-luvun alusta toisen maailmansodan loppuun saakka.

Novecento tarkoittaa käsittääkseni italiaksi tarinaa vuosisadalta. 1900-elokuvanimeä käytetään taas Italian ulkopuolella muissa maissa. Kuitenkin, elokuva kertoo tarinan kahdesta samanikäisestä pojasta eri yhteiskuntaluokista. Olmo Dalco syntyy maanviljelijäksi ja Alfredo Berlinghieri kyseisen maatilan omistajan pojaksi. Parhaiden kaverusten elämää seurataan lapsuudesta toisen maailmansodan loppuun asti. 1900 on Italian Täällä Pohjantähden alla. Vuosikymmenten edetessä politiikka nostaa päätään. Sosialismi, kommunismi ja fasismi nousevat osaksi ihmisten elämää. Elokuvassa korostuu erilaisten ihmisten aika. Nousu ja tuho.

Näyttelijäkaarti on tunnettua ja todella ammattitaitoista. Pääosissa ovat Robert De Niro ja Gérard Depardieu. Parivaljakon kemia toimii hyvin veljellisesti mustan huumorin sävyttämänä. Molemmat näyttelijät tekevät parhaansa. Dominique Sanda näyttelee Adaa, elokuvan femme fatalea. Ada on epävakaa persoona, jonka seurasta saa hetkittäin loputtomasti irti. Kieroa fasisti Attilaa näyttelee Donald Sutherland. Hän ei ilmeiseti nauttinut yhtään roolisuorituksestaan elokuvan katsottuaan. Voin ymmärtää miestä hyvin, jos näyttelyä ajatellaan amerikkalaisesta näkökulmasta. Attila on kuitenkin minusta persoonallinen ja mielipuolinen pahis kaikkine tempauksineen ja virneineen.

Elokuvan sisältö on paikoittain todella kaunistelematonta. Nykykatsoja voi hyvinkin ahdistua teoksen voimakkaimmasta sisällöstä, joka jakautui seksuaaliseen ja väkivaltaiseen puoleen. Eläinten tappaminen on kuvattu juuri niin kuin se tapahtuu. Yhdessä kohtauksessa ammutaan sorsia ja toisessa teurastetaan elävä sika. Eläimet kituvat. Seksuaalinen sisältö esitetään sekin katsojalle kiertelemättä. Molemmat aiheet ovat osa elämää, eikä niitä sivuuteta. Nykyään moinen sisältö ei varmasti menisi sensuurin läpi. Olin ihmeissäni pariinkin kertaan. Tietyllä tavalla kyseessä on jotain todella ainutlaatuista.

Tämä on ensimmäinen koskaan näkemäni Bernardo Bertoluccin elokuva. Maisemakuvat ovat kauniita, kameratyö harkittua ja joukkokohtaukset hyvin toteutettuja. Teoksen jälkeinen tunnelma oli vakuuttava. Lopetus oli mieleenpainuva, se jäi jopa vaivaamaan päätä. ”Isäntä elää.” Ehkäpä lopussa heitetään ajatus siitä, että oikeasti oravanpyörä jatkuu loputtomasti, ja ihmiset tappelevat olemassaolonsa loppuun saakka. Kuka on milloinkin vallassa ja mitä aatetta milloinkin kannatetaan. Koko elokuvan kruunaa vahvasti mieleen jäänyt maestro Ennio Morriconen kaunis musiikki. Sitä tuli hyräiltyä koko viime viikko.

Katsoin itse elokuvasta vähän yli viiden tunnin dvd-version, jossa oli vain italiankielinen dubbaus. Elokuva on kaiketi puhuttu oikeasti kokonaan englanniksi, eli nyt italian kielen myötä iso osa näyttelijöiden työstä puuttui kokonaan. Toisaalta taas italiankielinen elokuva tuntui todella autenttiselta ottaen huomioon sen, mistä elokuva kertoi. En voisi kuvitellakaan kaikkia niitä vanhoja italialaisia puhumassa englantia. Dvd-versioni ei sisältänyt enkkudubbia. Pituus täytti kaksi dvd:tä, ja katsomiseen meni koko viikonloppu.

1900 on ainutlaatuinen tutkielma ajasta, elämästä ja maailman muutoksista. Se eroaa tunnelmaltaan vahvasti mistään näkemästäni eeppisestä elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän teoksen edes kerran elämän aikana.

Traileri ja linkkejä:

★★★★☆

http://www.imdb.com/title/tt0074084/

https://www.rottentomatoes.com/m/1900/

A History of Violence (2005)

A History of Violence (2005) lukeutui sellaisten elokuvien joukkoon, joita erilaiset elokuvanettisivut sattuvat mainostamaan sosiaalisessa mediassa ehkä hieman ylistäen. Tämäkin elokuva oli pari vuotta vanha tallennus, joka piti katsoa pois. Yleisesti ottaen elokuva oli ihan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava teos, joka tarjosi hieman erilaisen tarinankin.

Perheellinen Tom Stall on pienen amerikkalaiskylän asukas. Hän pitää omaa kahvilaa ja elää rauhallista elämää. Yhtenä päivänä kahvilaan astuu kaksi sekopäätä ryöstäjää. Stall pelastaa henkilökuntansa hengen ampumalla rosvot. Asia saa paljon julkisuutta. Seuraavaksi irlantilainen mafia saapuu Tomin kahvilaan ja väittää tuntevansa hänet. Stall kieltää kaiken, mutta mafian ahdistelun ja uhkailun myötä hän joutuu paljastamaan, että on ollut menneisyydessä Joey Cusack -niminen rikollinen ja joutunut pakoilemaan heiltä. Nyt tutut ”kaverit” haluavat Joeyn hengiltä ja hänen on hoidettava asiat selväksi rikollisten kanssa.

Pääosaa, Tom Stallia näyttelee Viggo Mortensen. Mortensenia ei ole näkynyt kovin monessa elokuvassa Taru Sormusten Herrasta -trilogian jälkeen. Hän saa aikaan luonnollisen tuntuisen näyttelysuorituksen hämmentyneestä ja salaperäisestä miehestä. Vastaparina on Maria Bello, joka onnistuu esittämään epäuskoisuutta ja hyväksymisen tuskaa sopivasti. Tarina perustuu John Wagnerin sarjakuvaromaaniin. Tämän takia pahikset sisältävät hitusen sarjakuvamaisuutta. Ed Harrisin näyttelemä Carl Fogarty on hurjan näköinen toisen silmänsä kanssa. William Hurt tuo lopussa mukaan sopivaa mustaa huumoria.

Elokuvan on ohjannut David Cronenberg, eli mukana on luonnollisesti ”Cronenbergmaisia” asioita. Kaikkein näkyvin on räikeän väkivallan esittäminen special effects -tyyppisesti. Luotien tai väkivallan jäljet ihmiskehoissa ovat aika irstaan näköiset. Pisteet Cronenbergille siitä, että hän uskaltaa! Mieleeni juolahtivat pakosti Kärpäsen (1986) hienot efektit. Leffan aloitus on myös hieno yli neljän minuutin kestävä otos. Elokuvassa oli mielestäni koko ajan sitä jotain mukaansatempaavaa, vaikka tunne pieneni katsomisen edetessä.

Tarinan voisi oikeastaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osa esittelee kaikki hahmot ja kulminoituu kahvila-ammuskeluun. Toinen osa paljastaa pikkuhiljaa Stallin oikean henkilöllisyyden. Episodi hänen pojastaan lyömässä turpaan kiusaajaansa antaa vihjeen katsojalle Tomin erilaisuudesta. Tietenkin katsoja tajuaa asian melko nopeasti, eikä rikollinen menneisyys ole kovin yllättävä. Kun toinen joukkio pahiksia kuolee, siirtyy elokuva viimeiseen osaan, jossa ”Joey” menee tapaamaan viimeisen joukkion pahiksia. Lopussa perhe ikään kuin hyväksyy hänet ruokapöytään ja osaksi perhettä kaikesta huolimatta.

A History of Violence tuntuu menettävän osan vetovoimastaan loppua kohden. Cronenberg on kuitenkin saanut aikaan mainion leffan, jota kyllä kelpaa katsoa perjantapitsan kanssa.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0399146/

https://www.rottentomatoes.com/m/history_of_violence/

Apollo 13 (1995)

Apollo 13 (USA, 1995) on hyvin tehty tositarina oikean Apollo 13:n matkasta. Jännittävä toimintaseikkailu pysyy hyvin kasassa pitkästä kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kestostaan huolimatta. Elokuva on sellainen perinteinen suuri Hollywood-spektaakkeli, josta on ihan mukavaa iltakatsomista.

Kuten kerrottu, elokuva kertoo kuuluisasta Apollo 13 -avaruuslennosta. Ihminen on juuri päässyt kuuhun ja tämän takia ihmisten mielenkiinto avaruuslentoja kohtaan on alkanut hävitä. Jim Lovell valitaan tälle lennolle Jack Swigertin ja Fred Haisen kanssa. Lovellin suurin unelma olisi päästä käymään kuussa. Lento etenee suunnitellusti, kunnes aluksen happitankki räjähtää keskellä matkaa. Vakava tilanne estää kuusuunnitelmat ja lento muuttuu operaatioksi saada astronautit turvallisesti takaisin maan pinnalle. Ongelmia tulee eteen jatkuvasti, mutta niistä kaikista selvitään.

Näyttelijäkaarti on ammattitaitoista porukkaa. Pääosassa Lovellina on Tom Hanks. Tuolloin hänen kuuluisuutensa saattoi olla ehkä suurimmillaan Forrest Gumpin ansiosta. Hän on perusvarma näyttelijä, joka tekee työnsä huolella. Hanksin mukana avaruudessa ovat sitten astronautit Bill Paxton (Fred Haise) ja Kevin Bacon (Jack Swigert). Mukana on myös Gary Sinise, joka sattumalta osui viimeisimmästä katsomastani elokuvasta myös tähän leffaan. Ed Harris vetäisee itsevarman suorituksen Nasan komentajana maapallolla.

Tapahtumia on äärimmäisen mielenkiintoista seurata joukkopsykologian näkökulmasta. Astronauttien selviämistä varten maassa kerättiin kaikki asiantuntijat ja älyköt yhteen ratkomaan milloin mitäkin ongelmia. Paine auttamisessa on kova, koska aikaa on niin vähän. ”Näistä heidän käytössään olevista välineistä pitäisi saada tämmöinen rakennettua.” Astronauttien olosuhteet aluksessa ovat jatkuvasti epäinhimilliset. Tarinaa on myös todella mielenkiintoista ajatella viestintäpuolelta. Kyseessä on kuitenkin melko uniikki tapaus viestinnän voimasta ja kommunikaation tärkeydestä.

En oikeastaan keksi Apollo 13:sta mitään huonompaa sanottavaa. Ehkäpä muutamat perhekohtaukset avaruuskohtausten välissä tuntuivat hieman rasittavilta, mutta toisaalta näin elokuvaa saatiin rytmitettyä sopivasti. Juoni on tietenkin ennalta-arvattavissa, koska tämän tarinan kohdalla tositapahtumia ei voida muuttaa. Yllätysmomenttia ei siis ole oikeastaan ollenkaan, jos tapahtumat tietää. Tällöin jännityskään ei pure kovin vahvasti.

Apollo 13 oli osoitus siitä, että lujalla tahdolla pääsee vaikka minne. Lopuksi elokuva suorastaan kysyy katsojalta, että milloinkas sitä mennään seuraavan kerran kuuhun? Avaruusohjelmat ovat olleet pitkän aikaa hiljaisemmalla vaihteella. Kuussa ei ole käyty pitkään aikaan, ja nyt nykyaikana ihmisten mielenkiinto suuntautuu Marsiin. Jos ihminen olisi halunnut, niin siellä olisi jo käyty.

”Houston, we have a problem.”

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0112384/

https://www.rottentomatoes.com/m/apollo_13/

Snake Eyes (1998)

Vaikka Snake Eyes (1998) on Brian De Palman elokuva, kuuluu teos silti tusinaleffojen kategoriaan. Harmi sinänsä, koska elokuvalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollisuuksia parempaakin lopputulokseen. Yleisesti ottaen tämä elokuva ei tarjoa yhtään mitään kummempaa kuin sen mahdollisuuden, että katsoja voi sanoa nähneensä tämän De Palman elokuvan.

Tarina on sekava, mutta kuitenkin yksinkertainen… Rick Santoro on likainen ja rappeutunut poliisi, joka menee katsomaan suuren luokan nyrkkeilymatsia. Alueen turvallisuudesta vastaa hänen pitkäaikainen ystävänsä (olisiko ollut armeijan komentaja) Kevin Dunne. USA:n puolustusministeri on seuraamassa matsia ja häntä ammutaan kesken kaiken. Sekasorron laskeuduttua Santorolle selviää pikkuhiljaa kuinka asiat todella ovat ja mikä oli motiivi tähän murhaan.

Hahmot on kirjoitettu hävettävän huonosti. Rick Santoro esitellään ADHD-menolla. Hän ei osaa olla aloillaan tai rauhassa. Nicholas Cage tuntuu aluksi todella rasittavalta. Sen jälkeen mies (onneksi!) ja hänen näyttelemänsä henkilö vakavoituu ehkäpä jopa kummallisen nopeasti. Katsojalle esitellyn likaisen ja moraalittoman poliisin pitäisi olla muka yhtäkkiä sankari, mikä ei oikein tunnu luontevalta. Gary Sinise on roolitettu todella onnistuneesti pahiksen rooliin, vaikka tämäkin hahmo jää kovin yksitoikkoiseksi.

Katsojana pudistin monesti päätäni tarinan epäloogisuuksille ja kummalliselle kerronnalle. Kun Santoro etsii valvontaosaston miehen kanssa kameroista löytynyttä naista, he ovat tiiviisti radiopuhelimien välityksellä yhteydessä toisiinsa. Kun nainen löytyy, koko radiopuhelinhomma unohdetaan. Tarinassa on paljon kaikenlaista sekalaista sälää, joka voitaisiin kertoa yksinkertaisemmin ja fiksummin. Yli kymmenen tuhannen ihmisen pitäminen rakennuksessa ei toimi. Loppuratkaisu on kovin omituinen ja lopetus todella ällön kliseinen.

Yllättävää kyllä, De Palma on ollut vahvasti mukana kirjoittamassa tarinaa itse. Ehkä se selittää osan, koska Palma ei ole kirjoittanut kovin montaa elokuvaansa. De Palma on parempi ohjaajana, ja muutama kohtaus on loistavasti kuvattu. Esimerkiksi hotellihuoneiden yläpuolella liikkuva kamera on oiva keksintö. Palma käyttää moneen otteeseen myös hienoja pitkiä ottoja. Vain alun ammuskelukohtaus tuntuu absurdilta. Se, että hidastukset dramaattisen musiikin kanssa toimivat hyvin Koskemattomissa ei tarkoita sitä, että ne toimisivat toisen kaltaisessa kohtauksessa hyvin.

Snake Eyes on harmiton tusinatoimintajännäri, joka punoo jollain lailla hiljalleen yhteen kaikki erilaiset juonikuvionsa. Ei ehkä katsomisen arvoinen leffa.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0120832/?ref_=tt_mv_close

https://www.rottentomatoes.com/m/snake_eyes/

Michael Clayton (2007)

Michael Clayton (2007) on kahden tunnin rikosdraama ja trilleri. Tämäkin elokuva on melko keskinkertainen ja se tuli nyt katsottua vain sen takia, koska tallentavan digiboksin vanhimmat tallenteet häviävät pian, ja tämä elokuva oli poistuvien joukossa. Ehkäpä leffa valikoitui listasta nimenomaan George Clooneyn takia.

Michael Clayton on tarinan päähenkilö. Hän työskentelee newyorkilaisessa lakifirmassa likaisena lakimiehenä. Claytonin tehtävänä on siivota erilaisia yhtiöön liittyviä sotkuja. Hänen ystävänsä lakimies Arthur Edens ei halua jatkaa enää yli kuusi vuotta kestänyttä kallista oikeustapausta, koska hän tajuaa olevansa väärällä puolella. Edens haluaa julkistaa hallussaan olevat asiakirjat, mutta niiden arkojen tietojen takia firma häviäisi jutun. Firman johtohenkilö Karen Crowder tapattaa Edensin ja Clayton ryhtyy tutkimaan asiaa. Sitten Claytonkin yritetään ottaa hengiltä.

Tarina alkaa ihan lupaavasti George Clooneyn hienolla monologilla. Hän on juuri sopiva näyttelijä likaisen lakimiehen rooliin. Tilda Swinton on Clooneyn vastapari. Jostain syystä Swinton sopii todella hyvin lipeväksi ja moraalittomaksi firman johtohenkilöksi. Muistan nähneeni molemmat näyttelijät yhdessä jo eräässä Coenin veljesten elokuvassa. Tom Wilkinson näyttelee ansiokkaasti traagista Arthur Edensiä. Sydney Pollack tekee pienen sivuroolin lakifirman johtajana.

Elokuva käsittelee tietenkin paljon suurten yhtiöiden valtaa ja moraalitonta toimintaa suurten tulojen turvaamiseksi. Totuudesta ja oikeudesta ei välitetä, kun on kyse rahasta. Oikeusjuttu käsittelee maatalouden kemikaalien valmistajan yhdistettä, joka aiheuttaa syöpää. Maanviljelijät ovat lähes voimattomia suurten yritysten edessä. Moraalisesti rappeutuneet henkilöhahmot joutuvat puntaroimaan asiaa ja tekemään omat valintansa joko yhtiön puolesta tai sitä vastaan.

Tony Gilroy on sekä käsikirjoittanut että ohjannut elokuvan. Yhdistelmä toimii nyt onnistuneesti. Visio on selvä ja kaikki pelittää hyvin. Elokuvan suurimpia vahvuuksia on tarina, joka ei paljasta ja kerro liikaa. Minun oli aluksi jopa vaikea seurata tarinan kulkua. Lopetus on nerokas, koska se jättää ihan viimeiseksi paljastukseksi Claytonin valitseman polun. Lähes kaikki hitaasti pedattu kerronta kulminoituu Claytonin ja Crowderin tapaamiseen.

Michael Clayton ei ole välttämättä mikään sykähdyttävä trilleri lajissaan, mutta takaa ihan keskinkertaisen katsomiskokemuksen.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0465538/

https://www.rottentomatoes.com/m/michael_clayton/