Birdman or (The unexpected Virtue of Ignorance) (2014)

Birdman or (The unexpected Virtue of Ignorance) (2014) - Elokuva-arvostelu

Seuraan elokuva-arvosteluja jonkin verran aktiivisesti. Yleensä yksittäiselle elokuvalle annetaan hyvin vaihtelevia arvosanoja, mutta reilu vuosi sitten joka paikassa näkyi pieni poikkeama. Birdman – niminen elokuva sai kaikilta arvostelijoilta täydet 5 tähteä. Tulivat Oscar-palkinnot, ja elokuva palkittiin parhaan elokuvan Oscarilla. Kiinnostukseni tähän teokseen heräsi siis nopeasti, mutta nuuka kun olen, niin en hankkinut ja katsonut elokuvaa kuin vasta nyt.

Birdman on satiirinen musta komedia. Teos kertoo Riggan Thomson -nimisestä näyttelijästä, joka löi aikanaan itsensä läpi supersankarielokuvilla. (Birdmanit) Mies on täysin tympääntynyt koko genreen ja haluaisi itsensä otettavan vakavasti. Hän käyttää kaikki rahansa Broadway -näytelmään, jonka hän itse ohjaa ja jossa hän näyttelee yhä pääosaa. Vaikeuksia prosessiin tuovat Rigganin vaikeat työtoverit ja huonoissa elämäntavoissa ryvettynyt tytär. Kaiken tämän lisäksi Riggan kuulee näyttelemänsä vanhan Birdman -hahmon äänen päässään ja kuvittelee omaavansa telekineettisiä kykyjä.

Birdman on 2000-luvun hienointa elokuvaa. Teos alkaa jo muhkeasti todella tyylitellyillä alkuteksteillä. Koko elokuva on tehty niin, että se näyttäisi olevan kuvattu yhdellä ainoalla otoksella. Tämän takia näyttelijät kävivät läpi vaikeita harjoitteluja ja pitkiä kuvaussessioita. Näyttelijät itse kertoivat kuvausprosessin olevan vaikeimpia elämässään. Elokuvan on ohjannut ja osittain käsikirjoittanut Alejandro G. Inarritu. Omasta mielestäni Inarritu nousee tämän elokuvan myötä yhdeksi alan kiinnostavimmiksi ohjaajiksi. Näin tyyliteltyä, älykästä ja mielenkiintoista amerikkalaista nykyelokuvaa saa kyllä hakemalla hakea.

Riggan Thomsonia näyttelee Michael Keaton. Keaton itse menestyi elokuva-alalla näyttelemällä lepakkomiestä 90-luvun alussa. Tarinan Birdman on siis jollain tasolla parodia Keatonin näyttelemästä Batmanista. Miehen näyttelijäsuoritus on elokuvan parhainta. En ole nähnyt montaa elokuvaa, jossa Keaton olisi pääosassa, mutta tämä suoritus olisi ollut ihan jopa Oscarin arvoinen. Rigganin vaikeaa työtoveri Mikeä näyttelee Edward Norton. Miehen on kerrottu oikeasti olevan yhtä vaikea työtoveri kuin mitä hän elokuvassa on. Emma Stone näyttelee Rigganin tytärtä ihan siedettävästi. Ei pidä myös unohtaa Rigganin parrakasta apulaista, Zach Galifianakisia.

Birdman ottaa vahvasti kantaa nykyiseen supersankaribuumiin ja elokuvien nykytilaan. Tänä päivänä ei tehdä mitään muuta kuin suuren budjetin supersankarielokuvia, joita ei voi ottaa vakavasti. Tämä konkretisoituu kohtauksessa, jossa Riggan herää kadulta kostean yönsä jälkeen. Hän kuvittelee ympärilleen räjähdyksiä, mitä typerimpiä pahoja robottiolentoja, aseita, ohjuksia, actionia ja sekasortoa. Elokuvassa Birdman puhuu suoraan elokuvien nyky-yleisöstä kritisoiden, kuinka ”Ihmiset rakastavat toimintaa, ei tätä puhuttua masentavaa filosofista häränpaskaa.”

Elokuva käsittelee myös monia nykypäivän ilmiöitä. Jos et ole Facebookissa tai Twitterissä, sinua ei käytännössä ole olemassa. Vaikka tekisit kuinka paljon töitä tullaksesi kuuluisaksi, sinut saatetaan tylysti lytätä vain yhden vallakkaan ihmisen toimesta. Jos päädyt New Yorkin Times Squarelle alushoususillasi, joku kuvaa tapahtuman ja sinusta tulee viraali internetvideohitti. Sinut muistetaan vain miljoonien näyttökertojen kautta. Elokuva käsittelee siis epäjohdonmukaisuutta ja uuden sukupolven ilmiöitä.

Olisi ollut mukavaa avata elokuvaa enemmän, mutta kiireiden takia en ole ehtinyt paljoa kirjoitella. Mainitsen näin erikseen vielä mielenkiintoisen musiikkivalinnan, rumpukompin joka toimii elokuvan aiheen nähden todella hyvin. Birdman on tämän aikakautensa muistettava ja kantaaottava teos. Tyyliltään ja rakenteeltaan elokuva on niin hyvä, että se jäi ”lentäen” mieleen.

★★★★★

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt2562232/

https://www.rottentomatoes.com/m/birdman_2014/

Taistelu Algeriasta (1966)

Taistelu Algeriasta (1966) - Elokuva-arvostelu

Taistelu Algeriasta (La battaglia di Algeri) on italialainen elokuva, joka kertoo Algerian sodasta sekä vallankumouksesta siirtomaaisäntäänsä Ranskaa vastaan ja lopulta maan itsenäistymisestä. Vuosina 1954–1962 käyty sota oli yksi siirtomaasotien verisimmistä. Itse en ole tiennyt koko tapahtumasta mitään ennen elokuvan katsomista, eli teoksessa oli myös sivistävä vaikutus. Hämmästyksekseni tämä mustavalkoinen vanha elokuva veti paremmin kuin osasin odottaa.

Taistelu Algeriasta nähdään suurimmilta osin kapinallisten näkökulmasta. Laaja organisoitu verkosto on rakennettu niin, että jäsenet eivät tunne kuin muutaman toisistaan. Tämän takia Ranskalaisten on hyvin vaikea saada ketään kiinni tai edesvastuuseen. Kapinallisia johtaa paikallinen Ali La Pointe. He tekevät pommi-iskuja ja murhaavat ranskalaisia poliiseja sekasorron saavuttamiseksi. Ranskalaiset lähettävät kokeneen eversti Mathieun hoitamaan konfliktia, ja pikku hiljaa kapinallisten verkosto ajetaan alas. Kaikesta tästä huolimatta Algerian kansa on valintansa tehnyt ja vaatii itsenäisyyttä.

Elokuva on hyvin tapahtumapainotteinen. Tästä syystä henkilöhahmoihin ei oikeastaan keskitytä. Miltei kaikki näyttelijät ovat amatöörinäyttelijöitä ranskalaista everstiä lukuun ottamatta. Ali La Pointe olisi ollut ihan mielenkiintoinen henkilöhahmo, mutta harmillisesti häneen ei keskitytä niin paljoa. Ranskalaista everstiä näyttelee Jean Martin melko varmalla otteella. Nettitrivian mukaan monia joukkokohtauksia kuvattiin tietyissä kuvakulmissa, jotta väkijoukko vaikuttaisi suuremmalta. Samalla tavalla kuulemma valotusta muuttamalla saatiin aivan erilaisia näyttelijäsuorituksia kokemattomilta näyttelijöiltä.

Elokuvan on ohjannut italialainen Gillo Pontecorvo. Teos on tehty vain vuosia oikeiden tapahtumien jälkeen, eli elokuvan aihe on ollut aikoinaan todella tulenarka. Leffa oli pitkään kiellossa Ranskassa juurikin tapahtuneiden takia. Todellakin, elokuvan sisältö on oikeasti välillä häpeilemättömän raakaa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat terrori-iskut ja kidutuskohtaukset. Ohjaaja on uskaltanut kertoa aiheesta kaunistelematta ja todenmukaisesti. Mielenkiintoista on vielä sekin, että ohjaaja on itse säveltänyt osan musiikista suuren Ennio Morriconen kanssa. Musiikkikaan ei siis tuota pettymystä.

Monet jännittävät kohtaukset jäävät vahvasti mieleen. Naisten toteuttama sarja pommi-iskuja, ampumakohtaus ambulanssista sekä ranskalaisten suorittama operaatio Samppanja rytmikkään musiikin saattelemana ovat kaikki hienoja kohtauksia. Vaikka kapinalliset eliminoidaankin, se ei estä suurta kansanjoukkoa jatkamasta vallankumousta. Algerian hallitus tuki elokuvan tekemistä rahallisesti ja italialaiset elokuvanosaajat hoitivat loput. Dokumentaarinen ote toimii leffan aiheen takia todella hyvin.

Omalta osaltaan elokuva on edelleen ajankohtainen. Vaikka vahvasti islaminuskoiset valtiot ovat itsenäistyneet, on melkein jokaisessa maassa yhä rauhattomuutta ja hallinnollisia ongelmia. Yksi ajatus kumpuaa kuitenkin yli muiden. Miksi ihmiset eivät välitä tapahtuneista tai juuri tapahtuvasta? Historian tunneilla ei käyty läpi mitään siirtomaiden vapautumisesta. Samalla lailla nykyään ei välitetä hirveästi mistään mitä arabimaissa tapahtuu. YK ei onnistu tekemään mitään, kuten elokuvassakin nähdään. Ihmiset eivät välitä.

Taistelu Algeriasta on maalleen tärkeä elokuvallinen teos samalla lailla kuin esimerkiksi Tuntematon Sotilas on Suomelle. Vaikka elokuva olisikin italiankielinen, se ei vie elokuvasta mitään pois. Tärkeintä on osata hahmottaa sen sisältämä tärkeä sanoma vapaudesta ja tasa-arvosta.

”It's hard to start a revolution. Even harder to continue it. And hardest of all to win it. But, it's only afterwards, when we have won, that the true difficulties begin.”

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0058946/

https://www.rottentomatoes.com/m/battle_of_algiers/

Bullitt (1968)

Bullitt (1968) - Elokuva-arvostelu

Bullitt on perinteinen poliisielokuva. Tämä vuonna 1968 valmistunut teos ei ole mikään erityistapaus, vaan ihan yksi peruselokuva muiden joukossa. Leffa luetaan yhdeksi Steve McQueenin tunnetuimmista teoksista, eli olihan tämäkin tekele jossain vaiheessa nähtävä. Elokuva vetää paikoittain oikeastaan aika hyvin, vaikka jää yleiseltä tasoltaan melko vaisuksi kokonaisuudeksi.

Elokuvan juoni on mukavan yksinkertainen. Poliisina toimiva Bullitt saa tehtäväkseen suojella todistajaa. Suojelupaikaksi valitaan halpa hotelli, jota vartioivat mm. Bullitin kollegat. Suojelu epäonnistuu, ja todistaja kuolee ampumahaavaan rikollisten toimesta. Tämän johdosta Bullitt alkaa tutkia tapausta ja pikku hiljaa selvittää palapelin palaset kohdalleen. Kuolleesta todistajasta selviää yhtä sun toista, ja lopulta Bullitt pääsee rikollisten jäljille. Elokuva huipentuu lentoasemalle, jossa nähdään mieleenpainuva takaa-ajo McQueenin ja roiston välillä.

Steve McQueen on charmikas näyttelijä, mutta siitä huolimatta komisario Bullitin hahmo jää melkoisen syrjäiseksi. Olisin toivonut pääseväni Bullitin hahmoon enemmän kiinni, sillä nyt tällaisenaan hän jää liian salaperäiseksi. Robert Duvall pyörähtää leffassa myös pari kertaa taksikuskina, mutta siihen elokuvan niminäyttelijät jäävätkin. Robert Vaughnin näyttelijäsuoritus Senaattori Chalmersina on perinteisen konnamainen. Mielenkiintoisinta tässä kyseisessä hahmossa ovat miehen salaisuudeksi jäävät motiivit todistajaa kohtaan.

Bullitin on ohjannut Peter Yates. Elokuva on jäänyt miehen tunnetuimmaksi, eli voisin sanoa tämän leffan olevan ohjaajan paras suoritus. Hienoja kohtauksia nähdään harvemmin, mutta leikkaussaliin sijoittuva operaatio ja McQueenin oven ulkopuolelle sijoittuva mietiskely on upeaa katsottavaa. Musiikin teokseen on säveltänyt Lalo Schirfin, eli elokuvan soundtrack on melkoisen jazzahtava. Mieleeni tuli Clint Eastwoodin Dirty Harryt, sillä ainakin jossain sen elokuvasarjan osassa olivat samanlaiset Schifrinin musiikit.

Elokuva sisältää mielenkiintoisia aikansa vivahteita, kuten erilaiset kerronnalliset tavat antavat näyttää. Kohtaus jazzklubilla on aivan turha, mutta kenties sen on ollut tarkoitus tuottaa jonkinlaista tunnelmaa. En myöskään ymmärrä Bullitin suhdetta naisystäväänsä Cathyyn. Jos suhteen on tarkoitettu yhtään olevan vakavampi, elokuva epäonnistuu kyllä täydellisesti. Elokuva ei muuten sisällä myöskään kuin muutaman häivytyksen. Melkein koko teos on toteutettu perinteisillä leikkauksilla.

Luultavasti muistettavin kohtaus elokuvasta on intensiivinen takaa-ajo muskelifordeilla. Kohtaus tuntuu oikeasti mahdolliselta kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta uhkaa hajota pariinkin otteeseen aina saman vihreän Volkswagenin kuplan tunkiessa taustalle. Tätä takaa-ajoa pidettiin ilmeisesti elokuvien parhaana ennen kuin ”kovaotteiset miehet” tehtiin. Se onkin ällistyttävän intensiivinen kohtaus kaikkine kuvakulmineen ja vauhteineen San Fransiscon kapean vinoilla kaduilla.

Pienistä epäloogisuuksistaan huolimatta Bullitt on ihan menettelevä poliisielokuva. Katsoja kyselee varmasti myös useaan kertaan, että olivatko hälytysajoneuvojen sireenit oikeasti noin kamalan kuuloisia? Rajoja rikkovaa oli myös sanan bullshit -käyttö peräti yhden kerran elokuvan loppupuolella. On ollut varmaan yksi ensimmäisistä elokuvista käyttämässä tuota sanaa.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0062765/

https://www.rottentomatoes.com/m/bullitt/

El Cid (1961)

El Cid (1961) - Elokuva-arvostelu

El Cid - Kuninkaan soturi - yrittää kovasti olla hieno spektaakkeli, mutta epäonnistuu aika lailla. Tämä Charlton Hestonin tähdittämä keskiaikaistarina on harmillisesti liian hidas ja epäkiinnostava elokuva toimiakseen lajityypilleen hyvin. Lähdin ihan hyvillä mielin katsomaan tätä 3 tunnin epookkia, mutta tarvitsin ainakin yhden oluen nielläkseni teoksen aiheuttaman pettymyksen.

Elokuva kertoo 1100-luvulla eläneen Rodrigo de Bivarin, tunnetummalta nimeltään El Cidin tarinan. El Cid oli aikanaan sotilaallinen johtaja tärkeissä taisteluissa Maureja, oikeastaan islaminuskoisia vastaan. Euroopassa sodittiin paljon uskonnon puolesta tuohon aikoihin. El Cidin elämää on romantisoitu paljon. Hänellä on myrskyisä suhde rakastajaansa Jimeneziin sekä omituiset suhteet hallitseviin kuninkaisiin. Lopussa hän valtaa Valencian kaupungin, taktisesti tärkeän kohteen Espanjassa ja puolustaa sitä hyökkäävältä mauriarmeijalta.

El Cidiä näyttelee Charlton Heston. Hestonin näyttely on elokuvan parasta, vaikka välillä hieman puisevaa onkin. El Cidin rakastajaa Jimeneziä näyttelee italialainen Sophia Loren. Lorenin näyttelyä katsoin sitäkin hieman hammasta kiristellen. Yleensä etsin joka elokuvasta nettitrivian, eikä ollut vaikeaa arvata jo ennestään, että Lorenin ja Hestonin suhde kuvausten ulkopuolella oli jäätävän kylmää. Usein pakotettu Hollywood -tyylinen leffasuhde ei vain onnistu. Loren sai suuremman palkkion kuin Heston ja siitä mies vasta olikin harmissaan. Vihansa takia Heston itse sanoi, että käyttäytyi epäammattimaisesti kuvauksissa ja lopputulos on nyt näkyvillä filmissä.

Monet kohtaukset keskittyvät siis Sophia Loreniin, kun pitäisi keskittyä Hestonin El Cidiin. Tämän takia Cidin henkilöhahmo jää usein syrjään ja hahmon kehityskaari ontuu. Monet spektaakkelit panostavat paljon päähenkilönsä tarinaan, mutta El Cidissä tarina jää melko epäselväksi. Mitä milloinkin tapahtuu ja miksi El Cid hyppii kuninkuuden vallasta taistelevien prinssien puolelta toiselle jäävät mietityttämään katsojaa, koska vastauksia ei anneta. On sääli myös, että kaikki elokuvan sivuhenkilöt ovat heikosti näyteltyjä hekin, sillä yksikään ei erotu kunnolla joukkiosta.

Leffa sisältää alkumusiikin, välitauon ja loppumusiikin. Miklos Rozsan musiikki on ihan hienon kuuloista, mutta sitä on käytetty heikosti elokuvaa toteutettaessa. Monesti pelkkää torviensoittoa on laitettu liikaa kuvaamaan draamaa kun taas vaihtoehtoisesti olisi voitu käyttää mielekkäämpää musiikkia. Elokuvan ohjaajan Anthony Mannin maisemienkäyttö on epäonnistunut sekin. El Cidiä vertaa pakonomaisesti muihin samaa formulaa noudattaviin elokuviin, kuten Ben Huriin, Arabian Lawrenceen ja Spartacukseen. El Cidin maisemat, lavasteet ja puvut eivät vain tunnu yhtä hienoilta kuin muissa klassikoissa.

Päättömiä ja epäloogisia kohtauksia näkee paljon, mutta niihin ei oikeastaan jaksa enää kiinnittää huomiota, jos koko elokuva on heikkoa katseltavaa. Tästä huolimatta on elokuvassa hyviäkin kohtia. Miekkailutaistelu Cidin ja Kreivi Ordonezin välillä sekä kaksintaistelu alueherruudesta turnajaisilla tuovat mukanaan myös jotain mielenkiintoisen hienoa riitojen ratkaisemisesta keskiajalla. Lopussa huikeat maisemakuvat suurista taistelujoukoista tuovat ensimmäisen kerran puhtia elokuvaan, johtaen itsensä vain harmillisen lässähtävään loppuratkaisuun.

Elokuvan dvd-julkaisun kannessa lukee: "One of the Greatest epic films ever made" - Martin Scorsese. On taitanut Scorsesekin ottaa pari olutta kun on mennyt tuommoisia sanomaan...

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0054847/

https://www.rottentomatoes.com/m/el_cid/

300 (2006)

300 (2006) - Elokuva-arvostelu

300 on mielenkiintoinen teos, joka yhdistelee elokuvan, sarjakuvan ja Antiikin Kreikasta tunnetun Spartan historiaa oivalla tavalla valkokankaalle. Tämä on se elokuva, joka on luonut kuuluisan ja tunnetun fraasin ”This is Sparta!”, josta syntyi heti internetmeemi. Melko uudehko, vuonna 2006 valmistunut elokuva oli myös kaupallinen menestys ja aloitti kokonaisen 300-elokuvasarjan, jota myös tehdään parhaillaan.

300 on Frank Millerin sarjakuvasta tehty elokuva, joka perustuu löyhästi Thermopylain taisteluun. Tämä historiallinen tapahtuma sijoittuu Antiikin Kreikkaan, Spartan valtioon. Taistelussa kolmesataa spartalaista – kuningas mukaan lukien – viivytti persialaisten vihollisjoukkojen etenemistä niin kauan, että Sparta sai kerättyä armeijan näitä vastaan. Armeijaa ei saatu heti koottua, sillä tuona aikana juhlittiin Spartalaisille tärkeää Carneia -juhlaa, jolloin sotiminen ilmeisesti oli kiellettyä. Oikeasta taistelusta tiedetään vähän, mutta paikalla olleiden 300 spartalaisen legendaa on haluttu kasvattaa jättämällä pois heitä auttaneita kreikkalaisjoukkoja.

Elokuva alkaa kertomuksella perinteisestä Spartalaisesta sotilaskasvatuksesta. Sen jälkeen siirrytään Spartan Kuningas Leonidaksen epäonnistuneeseen kohtaamiseen persialaisten sanansaattajien välillä. Leonidas lähtee 300 parhaan soturin kanssa puolustamaan sotilaallisesti taktista pullonkaulakohtaa, kapeaa solaa, jotta persialaisjoukot ja näiden hallitsija kuningas Kserkses ei pääsisi Spartaan viivytyksettä. Näemme mitä erilaisempia taisteluita ja sotajoukkoja, jotka kerta toisensa jälkeen häviävät Spartalaisille. Lopulta eräs Efialtes pettää omansa näyttämällä persialaisille reitin Spartalaisten selustaan. Jäljellä olevat spartalaiset eivät peräänny, vaan kuolevat antautumatta.

Komean parrakasta kuningas Leonidasta näyttelee Gerard Butler. Miehen näyttelytyö on sopivan onnistunutta. Kuningatar Gorgoa näyttelee Lena Headey, joka on tullut tunnetuksi myöhemmin Game of Thronesista. Dominic West näyttelee taas kerran pahista, tällä kertaa Spartalaisten neuvostossa. Persialaisten kuningas Kserksesiä näyttelee Rodrigo Santoro. Kserksesin hahmoa on muutettu visuaalisen mielenkiintoisesti aina pituudesta ääneen. Silti mies on todella uhkaavan itsevarma roolissaan. Mieleen jäävät myös muutamat sivuhahmot, joista tärkeimmät ovat spartalaissotilaita.

Koko elokuva on periaatteessa yhden miehen kertomus. Thermopylain taistelussa loukkaantunut ja Spartaan takaisin lähetetty mies kertoo tarinaansa sotajoukoille, jotka ovat juuri kohtaamassa Persialaisten joukot. Tämä mahdollistaa suuren osan elokuvan fantasia –ja höpöhöpösisällöstä, sillä tarinan voidaan ajatella olevan propagandaa, tahallaan omaksi eduksi väritettyä ja muokattua kertomusta. Monet Persialaisten hirviöt ovat oikeita hirviöitä. Spartalaiset pettänyt Efialtes näytetään kovasti epämuodostuneena ja surkean heikkona miehenä, josta ei ole soturiksi. Tällöin elokuvan taiteellinen vapaus on perustellumpaa ja toimii paremmin.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Zack Snyder on tunnettu visualisti. Melkein koko elokuva on kuvattu sinistä näyttöä vasten ja toteutettu tietokoneella. Tämä on onnistunut esimerkki leffasta, joka toimii tästä kuvaustekniikasta huolimatta ja näyttää jopa hyvältä. (Köh köh George Lucas…) Vaikka välillä tietokoneella toteutetut animaatiot ovat ilmiselviä, ne eivät ainakaan katsojana kovin pahasti haitanneet. Tämä elokuvantekotapa ei kuitenkaan ole toiminut aivan niin hyvin kaikissa muissa elokuvissa, joita Snyder on tehnyt myöhemmin. Tämä on kuitenkin mieheltä kelpo teos.

Elokuva on useinkin uskollinen lähdeteokselleen sarjakuvalle. Tätä käsitystä edistävät erilaiset visuaaliset keinot, joista hidastukset ovat kaikkein huomioonotettavin. Kun kuva hidastuu melkein pysähtymiseen asti eri taistelutilanteissa, on kuin näkisimme yksittäisen sarjakuvaruudun. Monet pysäytykset on tarkasti suunniteltu väkivaltaisten kohtausten ympärille. Jopa verikin on hitaan liikkuvaa päiden lentäessä. Toinen korostuva visuaalinen seikka on tumman synkkä värimaailma. Nämä ovat hienoja montaaseja alkuperäisille sarjakuville.

300 on näyttävää ja onnistunutta viihdettä, joka tarjoaa katsojalle varmasti eläytymisen hetkiä. Elokuvan ei ole todellakaan tarkoitus ottaa itseään vakavasti, vaan esittää yksi antiikin tapahtumista tyylillisesti hieman vapautuneemmin.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0416449/

https://www.rottentomatoes.com/m/300/

Oldboy (2003)

Oldboy (2003) - Elokuva-arvostelu

Muistan joskus olleeni netin hämärillä sivuilla, joissa käytiin läpi ihmisiä puistattaneita elokuvia. Eteläkorealainen Oldboy mainittiin siellä usein. Sain sellaisen käsityksen, että leffa olisi astetta rankempi rikoselokuva, mutta hyvin tehty sellainen. Kiinnostukseni heräsi siis oitis. Etsin elokuvaa usein divareista ja eihän sitä tietenkään löytynyt kuin vasta pitkän etsinnän jälkeen. Blu ray -julkaisu: 2,5€. Helvetin hyvä kauppa.

Oldboyn juoni on karkeasti seuraavanlainen: Oh Dae-su kidnapataan ja vangitaan 15 vuodeksi vartioituun huoneeseen tietämättään miksi. Kun hän vapautuu, hänelle annetaan 5 päivää aikaa selvittää mitä on tapahtunut ja kuka on vastuussa asiasta. Oh Dae-Su on vannonut kostoa vangitsijalleen. Selvittäessään tapahtumia palaset loksahtavat pikku hiljaa paikalleen. Elokuva edustaa siis melko puhkikulunutta kostogenreä, mutta osaa nostaa sisältönsä aivan omalle tasolle. Teos viljelee mitä parhainta mustaa huumoria juurikin erilaisista aiheista joita Dae-su kohtaa 15 vuoden erossaolemisen jälkeen.

Päähenkilö Oh Dae-Sua näyttelee Min-sik Choi. Miehen näyttelytyö on erinomaisen tasokasta, sillä muistan vielä pitkään elokuvan katsomisen jälkeen äijän likaisenmustan pehkon. Pahista näyttelee Ji-tae Yu. Hän on hyvä roolissaan hieman mielipuolisenakin miljonäärinä, vaikka voisikin olla hiukan vanhemman näköinen. Onko tässä se mukana se legenda kuinka aasialaiset näyttävät vanhempinakin edelleen hyvältä? Midoa näyttelee Hye-jeong Kang - hänkin varsin lahjakkaasti. Mieleen jäävät myös monet sivuhahmot, joille melkeinpä jokaiselle käy jotain traagista.

Oh Dae-su.

Visuaalisesti elokuva on aivan omaa luokkaansa. Ohjaaja Chan-woo Park on onnistunut luomaan järisyttävää katsottavaa. En ole koskaan nähnyt mitään näin upeasti saati taitavasti tyyliteltyä elokuvaa. Joka kohtaus on tarkasti harkittu ja silmiä hivelevää. Elokuvan dialogi on loistavaa ja mieleenpainuvaa. Musiikin käyttökin on upeaa. Ehkäpä elokuvan kaunein kohtaus on tappelukohtaus ahtaassa käytävässä päähenkilön ja rikollisten välillä. Pitkä yksittäinen otos on leikkaamatonta juhlaa. Kohtaukseen realismia tuo klaustrofobinen ja likainen ympäristö. Yksinkertaisesti yksi parhaimmista taistelukohtauksista ikinä.

Olihan se aika karua menoa. Yksi kohtaus keskittyy hampaiden repimiseen toisen suusta samalla kun Vivaldi soi. Loppua kohti kun ajattelin ettei päähenkilöllä voi mennä enää huonommin, niin kyllähän se vain onnistui. Kun ajattelin uudelleen, ettei oikeasti voi ainakaan tuon jälkeen mennä huonommin, niin kyllähän sekin onnistui. Katsojaa saattaa jopa ahdistaa lopun surkeus, sen raakuudesta puhumattakaan. Vaikka itse pidänkin itseäni melko karaistuneena katsojana, loppukohtauksen sisältö sai minunkin oloni huonommaksi. Sitä voisi kuvata Tarantinon väkivallaksi jota on korotettu muutamalla pykälällä. En siis suosittele elokuvaa heikkohermoisille.

Oldboy ei pidä katsojaan tyhmänä. Jouduin ainakin itse useasti miettimään mitä on milloinkin tapahtunut ja kuka kukin on. Juoni avautuu pikku hiljaa ja lopussa vasta selviääkin kuka kostaa ja kenelle. Monet asiat kerrotaan takaumilla loppupuoliskossa ja monien asioiden todelliset laidat paljastuvat. Katsomisesta jäi mukava fiilis, sillä olihan teos paljon parempi mitä osasin odottaa. Aasialaisesta elokuvateollisuudesta olisi muutenkin kivempi saada uusia kokemuksia ja löytää tällaisia helmiä. Oli se kuitenkin valovuosia amerikkalaisia edellä. Ainut miinus mitä antaisin olisi ohjaajan päättämättömyys lopun suhteen. On kuin ohjaaja Park ei tietäsi miten lopettaa elokuvaansa, sillä leffassa oli monia hyviä kohtia laittaa lopputekstit rullaamaan.

Oldboy iski sen verran syvälle, että edelleen reilu viikko katselun jälkeen musiikit pyörivät päässä ja monet kohtaukset palautuvat sitaatteineen mieleen. "Naura ja koko maailma nauraa kanssasi. Itke, niin itket yksin."

★★★★★

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0364569/

https://www.rottentomatoes.com/m/oldboy/

Boyhood (2002–2014)

Boyhood (2002-2014) - Elokuva-arvostelu

Käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater päätti tehdä jotain, mitä ei ollut ikinä tehty: Hän jakoi elokuvansa kuvaukset 12 perättäiseen vuoteen. Tuloksena syntyi kasvutarina, ja todella voimakas sellainen. Boyhood on elokuva mieheksi kasvamisesta, elämästä ja kuvaus sen ihmeellisyydestä. Olisi hyvinkin voinut olla mahdollista, että projekti olisi epäonnistunut ja elokuvasta tullut huono. Riski kuitenkin kannatti: Boyhood on parasta kasvudraamaa mitä on ikinä tehty.

Elokuva kertoo Mason-nimisen pojan elämästä ja kasvamisesta aikuiseksi. Masonia näyttelee aivan onnistuneesti Ellar Coltrane. Kaikki alkaa vuodesta 2002. Mason on alakoululainen. Hänellä on riitaisa sisar ja vastikään eronneet vanhemmat. Elokuva jakaantuu pieniin osiin. Noin 15 minuutin pätkät kertovat jokainen yhdestä vuodesta jotakin. Tämän takia melkein koko elokuva sisältää vain erilaisia tilanteita elämästä ja kasvamisesta. Puhdasta juonta ei siis ole, vaikka monet teemat ja aiheet toistuvatkin. Muuttaminen, koulu, kaveri -ja perhesuhteet sekä kasvaminen.

Kuten sanottu, Ellar Coltrane näyttelee Masonia loistavasti, vaikka näyttelijä ei niin hurmaavaksi kasvanutkaan. Roolitus olisi voinut epäonnistua monellakin tapaa, sillä 12 vuotta kuvauksia ei ole kenellekään näyttelijälle helppoa. Ohjaaja Linklater antoi Masonin siskon roolin omalle tyttärelleen, joka hänkin onnistuu näyttelemään varsin ärsyttävästi rooliaan. Masonin äitiä näyttelee Patricia Arquette, onnistunut roolitus hänkin. Kaikista näyttelijöistä paras on kuitenkin Masonin isä, jota tulkitsee vetovoimaisesti Ethan Hawke. Mieleen jäävät myös monet sivuosanäyttelijät milloin kaveripiirinä ja milloin perheenjäseninä. Oikeastaan kaikki näytteleminen oli onnistunutta.

Näyttelijä Ellar Coltrane syntyi vuonna 1994. Minä taas vuonna 1996. On siis mahdotonta olla ajattelematta Masonin elämän ja oman elämäni yhtäläisyyksiä. Muistan Harry Potter-buumin erittäin hyvin omasta lapsuudestani. Elokuva on ottanut osakseen aikakautensa villityksiä ja sisältöä loistavalla tavalla. Toinen selvästi korostuva kokemani asia on teknologian kehitys. Alussa nähdään vanhoja putkinäyttötietokoneita ja puhelimia. Loppua kohti ollaan jo nykyteknologian saavutuksissa, kuten näköpuheluissa. Niin se vain meni. Omassa lapsuudessani kaikki vempeleet ja laitteet olivat oikeasti tuollaisia.

Toisaalta mukaan on lisätty myös paljon pohdittavaa ja kritisoitavaa. Elokuvan teema on usein filosofinen ja pohdiskeleva. ”Onko millään mitään väliä?” Masonin muuttaessa yliopistoon tämän äiti murtuu ja surkuttelee elämän koostuvan vain erilaisista ”merkkipaaluista” kerta toisensa jälkeen. Ihmiset tekevät huonoja suhdevalintoja. Alkoholismi tuodaan esille yllättävän todentuntuisesti perhe-elämään. Kaikista asioista vahvimmin kritisoitu on kuitenkin teknologian käyttäminen. Mason harmittelee autossa sitä, kuinka kaikki ihmiset ovat kuin jonkinlaisessa ”välitilassa” puhelintensa ja toisten ihmisten välissä. Samalla kaikki tieto, jonka itsestään laittaa nettiin on jokaisen saatavilla väärinkäytettävissä. Masonin tyttöystävä ohittaa kutenkin tämän kaiken ja näyttää älypuhelimestaan kuvan minipossusta. Asia on tärkeä, mutta kaikki näyttävät sivuuttavan sen.

Autenttinen sisältö toi vahvaa realismia mukaan. Näyttelijöillä oli milloin lävistyksiä, milloin tukka värjätty ja milloin mikäkin vaihe elämässään. Mukaan kuuluivat niin ilo, suru, pettymykset ja onnistumiset. Parin viikon kuvaussessiot per vuosi ovat luoneet upeaa lopputulosta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Linklater on totisesti lyönyt itsensä läpi tätä teosta tehdessään. Ainut miinus, mitä elokuvasta on yleensä annettu, on kesto. Melkein kolmetuntinen teos on raskas, mutta itseäni se ei haitannut. Pituus ei minua haittaa, jos tekele jaksaa kiinnostaa. Plussaa annan myös kauniista musiikista.

Boyhood ei ole siis ihan mikä tahansa teos. Tämäntapaisia aikaelokuvia on todella vähän, mikä on harmi sinänsä, koska eri aiheista saataisiin varmasti muitakin yhtä upeita elokuvia. Boyhood on tarkasti rakennettu oodi elämälle ja kaikelle sen sisällölle. Voitin aikanaan juurikin facebookista elokuvan aidon Suomi-julisteen, jossa on Ellar Coltranen nimikirjoitus. Kummaa seurata miehen kasvamista ruudulla ja samalla ajatella kuinka omistaa tämän nimikirjoitus kaikista maailman miljardeista ihmisistä.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt1065073/

https://www.rottentomatoes.com/m/boyhood/