Bullitt (1968) - Elokuva-arvostelu
Bullitt on perinteinen poliisielokuva. Tämä vuonna 1968
valmistunut teos ei ole mikään erityistapaus, vaan ihan yksi peruselokuva
muiden joukossa. Leffa luetaan yhdeksi Steve McQueenin tunnetuimmista
teoksista, eli olihan tämäkin tekele jossain vaiheessa nähtävä. Elokuva vetää paikoittain
oikeastaan aika hyvin, vaikka jää yleiseltä tasoltaan melko vaisuksi
kokonaisuudeksi.
Elokuvan juoni on mukavan yksinkertainen. Poliisina toimiva
Bullitt saa tehtäväkseen suojella todistajaa. Suojelupaikaksi valitaan halpa
hotelli, jota vartioivat mm. Bullitin kollegat. Suojelu epäonnistuu, ja
todistaja kuolee ampumahaavaan rikollisten toimesta. Tämän johdosta Bullitt
alkaa tutkia tapausta ja pikku hiljaa selvittää palapelin palaset kohdalleen. Kuolleesta
todistajasta selviää yhtä sun toista, ja lopulta Bullitt pääsee rikollisten
jäljille. Elokuva huipentuu lentoasemalle, jossa nähdään mieleenpainuva
takaa-ajo McQueenin ja roiston välillä.
Steve McQueen on charmikas näyttelijä, mutta siitä huolimatta
komisario Bullitin hahmo jää melkoisen syrjäiseksi. Olisin toivonut pääseväni
Bullitin hahmoon enemmän kiinni, sillä nyt tällaisenaan hän jää liian salaperäiseksi.
Robert Duvall pyörähtää leffassa myös pari kertaa taksikuskina, mutta siihen
elokuvan niminäyttelijät jäävätkin. Robert Vaughnin näyttelijäsuoritus Senaattori
Chalmersina on perinteisen konnamainen. Mielenkiintoisinta tässä kyseisessä
hahmossa ovat miehen salaisuudeksi jäävät motiivit todistajaa kohtaan.
Bullitin on ohjannut Peter Yates. Elokuva on jäänyt miehen
tunnetuimmaksi, eli voisin sanoa tämän leffan olevan ohjaajan paras suoritus. Hienoja
kohtauksia nähdään harvemmin, mutta leikkaussaliin sijoittuva operaatio ja
McQueenin oven ulkopuolelle sijoittuva mietiskely on upeaa katsottavaa. Musiikin
teokseen on säveltänyt Lalo Schirfin, eli elokuvan soundtrack on melkoisen
jazzahtava. Mieleeni tuli Clint Eastwoodin Dirty Harryt, sillä ainakin jossain
sen elokuvasarjan osassa olivat samanlaiset Schifrinin musiikit.
Elokuva sisältää mielenkiintoisia aikansa vivahteita, kuten
erilaiset kerronnalliset tavat antavat näyttää. Kohtaus jazzklubilla on aivan
turha, mutta kenties sen on ollut tarkoitus tuottaa jonkinlaista tunnelmaa. En
myöskään ymmärrä Bullitin suhdetta naisystäväänsä Cathyyn. Jos suhteen on tarkoitettu
yhtään olevan vakavampi, elokuva epäonnistuu kyllä täydellisesti. Elokuva ei
muuten sisällä myöskään kuin muutaman häivytyksen. Melkein koko teos on
toteutettu perinteisillä leikkauksilla.
Luultavasti muistettavin kohtaus elokuvasta on intensiivinen
takaa-ajo muskelifordeilla. Kohtaus tuntuu oikeasti mahdolliselta kaikessa
yksinkertaisuudessaan, mutta uhkaa hajota pariinkin otteeseen aina saman vihreän
Volkswagenin kuplan tunkiessa taustalle. Tätä takaa-ajoa pidettiin ilmeisesti
elokuvien parhaana ennen kuin ”kovaotteiset miehet” tehtiin. Se onkin
ällistyttävän intensiivinen kohtaus kaikkine kuvakulmineen ja vauhteineen San
Fransiscon kapean vinoilla kaduilla.
Pienistä epäloogisuuksistaan huolimatta Bullitt on ihan
menettelevä poliisielokuva. Katsoja kyselee varmasti myös useaan kertaan, että
olivatko hälytysajoneuvojen sireenit oikeasti noin kamalan kuuloisia? Rajoja
rikkovaa oli myös sanan bullshit -käyttö peräti yhden kerran elokuvan
loppupuolella. On ollut varmaan yksi ensimmäisistä elokuvista käyttämässä tuota
sanaa.
★★★☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti