Takaikkuna (1954)

Takaikkuna (1954) - Elokuva-arvostelu

Jos pitäisi luetella Alfred Hitchcockin parhaat elokuvat, ei takaikkuna (Rear Window) olisi varmaan kaukana listan kärjestä. Omalla tavallaan tämä kokeellinen elokuva on mestarillinen teos, mutta toisaalta taas todella raskas katsoa. Ymmärrän kuitenkin miksi elokuvaa pidetään yhtenä parhaimpina trillereinä ikinä. Onhan se järisyttävän taidokas teos, mutta silti itselleni pieni pettymys.

James Stewartin näyttelemä L.B. Jefferies on istunut jo kuusi viikkoa asunnossaan murtuneen jalkansa takia. Häntä piinaavat kuumuus, tylsyys ja turhautuneisuus. Jefferies on ammatiltaan valokuvaaja, joten häntä kiinnostaa seurata naapureidensa tekemisiä ikkunasta. Hän kiinnittää huomionsa Thorwaldien asuntoon ja alkaa epäillä herra Thorwaldia vaimonsa murhasta. Mies käyttäytyy omituisesti ja tekee kummallisia asioita. Jefferiesin naisystävä Lisa (mainio Grace Kelly) tempautuu mukaan Jefferiesin pakkomielteeseen ja he alkavat selvittää tapausta, joka lopulta päättyy tiukkaan tilanteeseen.

On aivan ensimmäiseksi sanottava, että elokuva on raskas. Oikeastaan kaikki tapahtumat sijoittuvat Jefferiesin asuntoon tai sieltä näkyviin naapuritaloihin. Elokuva tietenkin perustuu tähän ajatukseen. Vaikka takaikkunassa viljellään jatkuvasti visuaalista sisältöä, muuttuu teos oikeasti kiinnostavan jännittäväksi vasta jälkipuoliskolla. Monesti Stewartin kasvoja näytetään aina samasta kuvakulmasta. Omalla tavalla elokuva pääsee loistamaan naapuritalojen kuvauksella, mutta kärsii hiukan siitä kun koko ajan ollaan aloillaan. Ainakin henkilöhahmoihin onnistutaan syventymään.

Elokuvasta on tärkeää osata poimia myös sivuhenkilöiden tarinat. Yksi naapuripariskunnasta on vasta muuttanut taloon. Toinen ulkoiluttaa koiraansa korin avulla. Yksi naapureista ottaa aina aurinkoa. Toinen taas aina jumppaa. Jefferiesin ikunasta katsottuna oikealla asuu säveltäjä, joka välillä kokee luomisen tuskaa. Thorwaldien alapuolella asuu yksinäisyydestä kärsivä nainen. Näemme monesti mitä heille tapahtuu ja miten heillä menee. Esimerkiksi nainen ei löydä ketään ja aikoo jopa tehdä itsemurhan lääkkeiden yliannostuksella. Naapurista tuleva musiikki kuitenkin pysäyttää hänet. Hän menee tapaamaan muusikkoa ja lopussa annetaan vihjeitä siitä, että he päätyvät yhteen.

Kuten aikaisemminkin Hitchockin elokuvissa, kaikki paljastetaan katsojalle hitaasti. Tästä syystä katsoja epäilee Jefferiesiä asioiden kuvittelemisesta ja keksimisestä, sillä onhan mies ollut jo yksin asunnossaan ainakin kuusi viikkoa. Hidas kerronta on tehokeino Thorwaldin tapauksessa ja se toimii. Tämä elokuva on kuvattu värillisenä, joka myös toimii tehokeinona. Värien avulla naapureita on helpompi identifioida ja personoida. Erityisen hieno on myös Thorwaldin ja Jefferiesin kohtaaminen loppupuolella. Jefferies hidastaa Thorwaldia väläyttämällä kameran salamaa pilkkopimeässä ja me katsojat näemme oranssin valon jättämän renkaan tärykalvoillamme.

Vaikka Thorwaldiin keskitytään eniten ja tapaus osoittautuu todeksi, pidän Takaikkunassa muidenkin naapureiden tarinoita tärkeinä. On kuin Hitchcock olisi luonut suuren nukkekotilavasteen ja sitten leikkinyt sillä lisäten samalla leikkiinsä rikollisen elementin. Me katsojat näemme tapahtumat Jefferiesin silmin ja teemme niistä omat johtopäätöksemme.

"I'm not much on rear window ethics."

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0047396/

https://www.rottentomatoes.com/m/1017289-rear_window/

Epäilyksen varjo (1943)

Epäilyksen varjo (1943) - Elokuva-arvostelu

Alfred Hitchcockia ei ole turhaan sanottu jännityksen mestariksi. Epäilyksen varjo (Shadow of a Doubt) on mykistävän mestarillinen taidonnäyte. Elokuva edustaa Film Noiria ja varmasti lukeutuu genren parhaimpien elokuvien listalle. Lajityyppiä on hankala määritellä, mutta elokuvaharrastajat tietävät mistä puhutaan. Vuonna 1943 julkaistu rikosjännäri on myös Hitchcockin tunnetumpia elokuvia ja ihan syystä.

Elokuva kertoo "tavallisesta" amerikkalaisesta Newtonin perheestä. Tytär Charlie on suorastaan tuskastunut perheen normaalista elämästä. Hänellä on samanniminen eno, joka ilmoittaa tulevansa vieraaksi Newtoneille. Aluksi kaikki on hyvin ja koko perheellä on mukavaa. Sitten Charlie-eno alkaa salailla asioita ja käyttäytyä muutenkin peittelevästi. Kaksi valokuvaajaksi naamioitunutta agenttia saapuu Newtoneille, oikeana aikeenaan kuvata Charlie-eno koska häntä epäillään murhaajaksi. Kun asia selviää tytär Charlielle, tämä ei voi uskoa korviaan. Pikku hiljaa kaikki paljastuu todeksi ja Charlie-eno alkaa uhata Charlie Newtonin henkeä.

Epäilyksen varjo keskittyy pääosin Newtonin perheen elämään. Melkein jokainen perheenjäsen on onnistuttu tekemään mielenkiintoiseksi hahmoksi. Tytärtä näyttelee Teresa Wright. Todella monta kertaa olen kritisoinut naisnäyttelijöitä etenkin vanhoissa elokuvissa. Nyt kerta kaikkiaan Wright tekee erinomaisen roolin nuorena Charliena. Newtonin isä Joseph on pankkivirkailija ja rikoskirjallisuuden ystävä. Komediallisena elementtinä hän puhuu kaverinsa kanssa aina toistensa murhaamisesta. Äiti Newton on höpsö ja hiukan yksinkertainen. Pikkusisko Ann on kirjaviisas ja huippuälykäs.

Newtonin perhe ja Charlie-eno.

Mielenkiinto elokuvassa kohdistuu kuitenkin Charlie-enoon. Ennen kuin eno paljastuu leskien murhaajaksi, asiasta annetaan hienovaraisia vihjeitä. Varastettu sormus, johon on kaivettu jonkun muun nimikirjaimet, tai enon kiinnostus leski Potteriin kun he tapaavat pankissa. Charlie-enoa näyttelee Joseph Cotten. Hän tekee kyllä myös yhden elämänsä suurimmista rooleista kylmänä murhaajana. Monet elokuvan sisältämät psykologiset elementit keskittyvät Cottenin näyttelemään Charlieen. Eno on henkilöhahmona älykäs, mutta turhautunut ja impulsiivinen. Omien sanojensa mukaan koko maailma on hänelle pelkkä vitsi.

Jos epäilyksen varjoa vertaa muihin lähiaikoinani katsomiin saman aikakauden elokuviin, niin tämä teos lyö laudalta kaikki muut. Kameratyö ja ohjaus ovat silmiä hiveltävää katsottavaa. Kaikki on niin harkittua ja visuaalisesti mielenkiintoista. Värit ovat paikoittain todella tummia ja luovat dramaattista tunnelmaa. Erityisen hienoja ovat kohtaukset Newtonien pihan läheltä, jossa puut luovat yksityiskohtaisen lehtien varjoverkoston. Hitchcock haki elokuvaan jännitystä tuomalla esiin paljon "tavallista" amerikkalaista perhe-elämää ja lisäsi siihen jännittävän rikoselementin. Vaikka nykyään tarina on jo niin nähty, niin silti elokuva rullaa kauniisti.

Epäilyksen varjo on niitä elokuvia, jonka nimen voi helposti yhdistää klassikon asemaan. Se on Hitchcockin varhaisemman tuotannon valopilkku ja ansaitsisi oikeasti hieman enemmän huomiota.

"Forty thousand dollars is no joke, not to him, I bet. It's a joke to me. The whole world's a joke to me."

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0036342/

https://www.rottentomatoes.com/m/1018688-shadow_of_a_doubt/

King Kong (1933)

King Kong (1933) - Elokuva-arvostelu

Universal Pictures oli vuoteen 1933 mennessä tehnyt jo joukon menestyneitä kauhuelokuvia. On siis luonnollista ajatella, että kilpailevat studiot tekisivät omia saman lajityypin elokuvia. RKO pictures rupesi työstämään elokuvaa Merian C. Cooperin visiosta, jossa jättiläisapina taistelee lentokoneita vastaan maailman korkeimmassa rakennuksessa. Lopputuloksena syntyi todellinen elokuvaklassikko ja teknisesti haastava saavutus: King Kong.

Jos keneltä tahansa kysyy King Kongin tarinaa, saa luultavasti oikean sepustuksen elokuvan juonesta. Elokuvaa tekevä joukkio matkustaa tuntemattomalle saarelle, josta he löytävät alkuasukasheimon palvomassa mystistä Kongia. Alkuasukkaat kaappaavat miehistön mukana tulleen neiti Darrow’n ja antavat hänet lahjaksi Kongille. Käy ilmi, että Kong on jättiläisapina. Miehistö lähtee pelastamaan Darrowia, mutta menettää suuren joukon jäseniään saaren uniikin luonnon takia. Lopulta Darrow saadaan pelastettua ja Kong tainnutettua. Apina kuljetetaan viihdetarkoituksessa New Yorkiin, jossa se karkaa ja aiheuttaa vielä viimeisen sekasorron.

On ehdottomasti huomioitava se seikka, että äänielokuvat olivat 30-luvun alussa vielä uudehko laji. King Kongin äänitehosteisiin on panostettu paljon. Jo itse hirviöiden äänet ovat sekoitusta oikeista villieläimistä, kuten leijonien tai tiikereiden karjunnasta. Toinen huomioonotettava seikka on loistava orkestraalinen musiikki, joka jää helposti katsojan mieleen. Mykkäelokuvien näyttely ei oikeastaan vaikuta nousevan paljoa esille, vaan näyttelijät ovat osanneet näytellä niin, ettei homma vaikuta ihan teatterilta. Ehkä vain Bruce Cabotin näyttelemä John Driscoll on hieman puinen hahmo.

King Kongiin verrattuna Universalin elokuvat ovat ihan lastenelokuvia. King Kong oli aikalaisilleen niin raju ja pelottava teos, että siitä leikattiin ties kuinka paljon kohtauksia pois niiden pelottavuuden takia. Mukana olivat usein kohtaukset, joissa Kong pureksii ja talloo ihmisiä. Kaikista surullisenkuuluisin pois leikattu kohtaus tunnetaan nimellä ”spider pit sequence.” Siinä miehistö joutuu jättiläishämähäkkien ja ötököiden hyökkäämäksi. Kohtaus oli aikalaisille jopa niin vahva, että ihmiset lähtivät pois testinäytöksistä. Nykyään kohtaus on hävinnyt, vaikka elokuva on muuten pystytty palauttamaan liki entiselleen.

King Kong on elokuvien tekninen ihme. Apina itsessään on jonkinlainen liikuteltava pienoismalli, jonka animointi ”stop and go motion” -tekniikalla oli tuskallisen hidasta. Esimerkiksi kohtaus, jossa King Kong taistelee Tyrannosaurusta vastaan, oli seitsemän viikon urakka! Kun vielä ajatellaan yksityiskohtainen käsin tehty lavasteviidakko, niin elokuvan toteuttaminen ei ollut helppoa. Tekijöitä inspiroi 20-luvulla valmistunut elokuva ”the Lost World”, joka sisälsi dinosauruksia. King Kongia varten keksittiin erilaisia tapoja yhdistää trikkikuvia keskenään, jolloin syntyi vaikutelma siitä, että näyttelijä ja Kong ovat samaan aikaan kuvassa. Lopun kaupunkikuvaus ja taistelu Empire State Buildingin päällä ovat olleet huikeita saavutuksia 30-luvun tekniikalla.

Elokuva käsittelee ihmistä suhteessa luontoon. 30-luvun meno on kovin karua ja ajattelematonta. Kun miehistö saapuu saaren luontoon, on ratkaisu taistella luonnon eläimiä vastaan tuliaseilla. Ihminen on nykyään ottanut kaiken vallan luonnossa. Elokuvassa leikitellään ajatuksella, jossa kaikki käännetään päälaelleen. Miehistön kohtalo on musertava, kun erilaiset dinosaurukset ja luontokappaleet yksi kerrallaan harventavat joukkiota. Ihminen on jopa vieraantunut niin paljon luonnosta, että luonto pitää viedä ihmisten luokse. Luonto nähdään vahvasti hyötymisen näkökulmasta. Robert Armstrongin näyttelemä Carl Denham näkee jättiläisapinan rahanlähteenä. Kongin pakenemisen laukaiseva tekijä New Yorkissa ovat valot jotka lähtevät reporttereiden kameroista. Elokuvan yksi todellisista sanomista on, että ihminen ei kykene hallitsemaan luontoa.

King Kongissa tärkeää on ymmärtää esitetty kaunottaren ja hirviön tarina. King Kong selvästi ihastuu Fay Wrayn näyttelemään Ann Darrowiin. On uskomatonta, kuinka King Kongin pienoismalli onnistuu osoittamaan tunteitaan ja elehdintäänsä jopa ihan kasvojen piirteillä. Lopussa kun apina ammutaan alas, Kongia käy jopa sääliksi. Haavoitettu eläin näyttää surulliselta ja tuskaiselta. Se oli vain luontokappale, joka käyttäytyi ominaispiirteiltään niin kuin voisi olettaa. Lopussa lausutaan vielä kuuluisat sanat Kongin ruumiin ääressä: ”Oh no, it wasn't the airplanes. It was beauty killed the beast.”

Merian C. Cooperin ja Ernest B. Schoedesackin yhdessä ohjaama King Kong oli haastava, kallis ja aikaa vievä produktio. Uhkapeli kuitenkin kannatti. King Kong oli RKO:n taloudellinen pelastus ja jymymenestys, joka pelasti studion konkurssilta. Tämä teos on todellinen elokuvaklassikko ja ansaitsee edelleen vanhasta iästään huolimatta kaiken ylistyksen.

★★★★★

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0024216/

https://www.rottentomatoes.com/m/1011615-king_kong/

Suuren oopperan kummitus (1943)

Suuren oopperan kummitus (1943) - Elokuva-arvostelu

Suuren oopperan kummitus eroaa muista Universalin kauhuelokuvista poikkeuksellisen paljon. Se on haluttu lukea "monsters-kokoelmaan", mutta ei ihan sinne kuulu. Tarina on kuuluisasta oopperan kummituksesta. Olen nähnyt ainakin osan uusimmasta elokuvasta vuodelta 2004, joka on varmaan se elokuva joka kaikille tulee mieleen ensimmäiseksi. Tarina on kuitenkin filmattu jo 20- ja 40-luvuilla, joista kyseessä on nyt jälkimmäinen.

Elokuvaan on selvästi panostettu. Jo suuret oopperakohtaukset sinfoniaorkesterin sekä yleisön kanssa ovat suorastaan spektaakkelimaisia. Käytetyt mahtipontiset lavasteet rakennettiin alun perin vuoden 1925 oopperan kummitukselle ja niitä uusiokäytettiin. Lavaste saattaa muuten edelleen olla pystyssä mikä tekisi siitä yhden kaikkien aikojen vanhimmista lavasteista. Koko elokuva on kuvattu värifilmille, mikä on ollut aikoinaan törkeän kallista. Elokuvassa on myös ihan hyviä näyttelijöitä, kuten Claude Rains pääosassa kummituksena tai Susanna Foster Christinenä.

Panostuksesta huolimatta ei tämä elokuva oikein vedä. Ehkäpä tökeröin sisältö elokuvasta keskittyy Fosterin näyttelemän Christinen ympärille. Kaikki ovat rakastuneet Christineen ja kolmiodraaman sijaan nähdään jo neliödraama. Oopperan kummitus, poliisimestari Raoul ja baritoni Anatole käyvät koko ajan kamppailua kohteesta. Kohtauksia, joissa poliisi ja baritoni jumittuvat samaan aikaan oveen on täytynyt laittaa aina joka väliin. Haha, kuinka hassua... Christine ei lopulta halua valita, joten poliisi ja baritoni ryhtyvät itse pariksi.

Tarina on tietenkin ajattomasta rakkaudesta ja musiikista. Rainsin näyttelemä Claudin erotetaan oopperasta ja kun hän tarjoaa säveltämäänsä konserttoa musiikkituottajille, teos varastetaan törkeästi Claudinilta. Hyökätessään tuottajan kimppuun, hän saa kasvoilleen happoa. Claudin vetäytyy ihmisrauniona oopperatalon alle katakombeihin ja alkaa terrorisoimaan oopperaa. Suhde Christineen on kuitenkin tarinaltaan kaikkein selvin. Hän on maksanut kaikki Christinen laulutunnit ja panostanut tähän kaikkensa. Kummitus tuhoutuu lopussa kun katakombi romahtaa - jättäen jäljelle vain viulun, maskin ja jouhen.

Itse muusikkona minua ärsytti suunnattomasti huono kerronnallinen tapa näyttää soittamista. Harva näyttelijä osaa soittaa oikeasti, mutta asiaahan voi kiertää esimerkiksi erilaisilla kuvakulmilla. Kun kyseessä ovat niinkin haastavaa sormitekniikkaa vaativat soittimet kuin viulu tai piano, niin miksi sitten pitää näyttää soittamista jossa näyttelijän sormet eivät edes liiku? Toisessa ääripäässä on sitten heikosti synkronoitu laulu. Oikeastaan "naamanäyttelijät" eivät osaa laulaa, mutta mukaan on sekoitettu oikeita laulajia.

Suuren oopperan kummitus on sinänsä poikkeuksellinen elokuva, sillä siitä suuri osa kuluu juuri oopperalauluihin ja esityksiin. Teos on sekoitus musikaalia, jännitystä ja draamaa. Oopperan ystävät saavat elokuvasta varmasti enemmän irti kuin itse sain. Arvostukseni näyttelijä Claude Rainsia kohtaan kasvoi kuitenkin yhä enemmän tämänkin elokuvan myötä. Suuren oopperan kummitus on nimensä mukaan suuri ooppera. Olisin ehkä kuitenkin halunnut nähdä sen tunnetumman 2004-version tämän sijaan.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0036261/

https://www.rottentomatoes.com/m/phantom_of_the_opera_1943/

Mustan laguunin hirviö (1954)

Mustan laguunin hirviö (1954) - Elokuva-arvostelu

Mustan laguunin hirviö, eli Creature from the Black Lagoon viimeistelee Universal Monsters - joukkion olemalla viimeinen sarjan hirviöelokuva. Teos on sekoitus kauhua ja scifiä hieman samalla tavalla kuin Alien tai Predator, mutta toisaalta paljon vähemmän pelottavampi tarina. Elokuva on selvästi B-luokan teos, mutta siitä tuli aikanaan suuri hitti. Tämän takia leffa luetaan viimeiseksi "klassiseksi" Universalin hirviöelokuvaksi.

Mustan laguunin alku on yskähtelevä, mutta kunhan päästään tosiasiaan, niin leffa rullaa hienosti. Elokuvahan siis alkaa kovin kristillisesti selittämällä luomistarinan ja sitä kautta sotkemalla mukaan merien miljoonien vuosien kehityksen. Tuli vähän mieleen ajatus siitä, että "oikea" käsitys maapallon synnystä on vasta alkanut selvitä 50-luvun ihmisille. Tietoon on suhtauduttu ristiriitaisesti ja Jumala on vielä laitettu selittämään kaiken olemassaoloa. Nyt vain päivät ovat muuttuneet miljooniksi vuosiksi.

Elokuva paljastaa aika lailla kaikki korttinsa heti. Ilmaisullisesti hirviön esittäminen elokuvan alkupäässä on vanhentunutta. Mukaan lisätty dramaattinen musiikki alkaa suorastaan hymyilyttämään katsojaa kun hirviön käsi nousee veden pinnasta näkyviin. Hirviö on heti olemassa, sitä näytetään ja se tekee heti tuhojaan. Toisen maailmansodan jälkeen "perinteiset" kauhuelokuvat eivät oikeastaan tuntuneet enää pelottavilta. Siirryttiin pikku hiljaa scifin puolelle ja scifi-kauhusta tuli suosittua. Vaikutus on selvästi nähtävissä.

Tarinassa Amazonin vesialueelta on löydetty selittämätön fossiili. Retkikunta lähtee tutkimaan asiaa sekä etsimään fossiilia. Konkkaronkka päätyy Mustaan laguuniin ja tapaa hirviön. Muutaman kuoleman jälkeen joukkio toteaa, että hirviö on sen verran vaikea vastus, että parempi lähteä hyvän sään aikana. Hirviö tukkii tien laguunista pois, ja retkikunnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa tappelua. Näyttelijät ovat ihan menetteleviä, mutta mitäpä nyt B-luokan elokuvalta voisikaan odottaa. Mainittakoon Richard Carlson, Richard Denning ja vielä Julie Adams kuuluisimmassa roolissaan Kayna.

Mustan laguunin hirviön suurimmaksi ansioksi voidaan lukea upeat sukelluskohtaukset. Voisin melko varmasti sanoa, että 50-luvun ihmiset eivät olleet nähneet mitään tämänkaltaista. Erityisen hienoja ovat kohdat jossa hirviö ui samaan aikaan retkikunnan jäsenten kanssa näiden huomaamatta mitään. Kohtauksissa ovat näytelleet ammattiuimarit ja sukeltajat. Suurin saavutus on hirviön onnistunut näytteleminen ja kuvaaminen veden alla. Ohjaaja Jack Arnold kertoi yhdeksi elokuvan inspiraatioksi ajatuksen siitä, kuinka uidessa jokin osuu jalkoihin ja tuntuu inhottavalta.

Hirviö on kerta kaikkiaan onnistunut monsteri. Elukassa on kalamaisia piirteitä, suuret möllösilmät ja liikkuvat kidukset. Lopussa hirviö käy jopa katsojalle sääliksi kun sitä ammutaan ja se vaipuu veden pohjaan elottomana. Ikoninen hirviöhahmo. Kaikesta huolimatta Mustan laguunin hirviö ei elokuvana ole niin hyvä ilmaisultaan, loogisuudeltaan tai musiikiltaan. Creature on huonompien B-luokan scifi-elokuvien ehdoton virstanpylväs.

"There are many strange legends in the Amazon. Even I, Lucas, have heard the legend of a man-fish."

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0046876/

https://www.rottentomatoes.com/m/1004906-creature_from_the_black_lagoon/

Ihmissusi (1941)

Ihmissusi (1941) - Elokuva-arvostelu

Universal teki 30-luvulla paljon jatko-osia jo suosittuihin kauhuelokuviinsa. Vasta vuonna 1941 teattereihin ilmestyi jotain aivan uutta kauhua. Universal toi sodasta huolimatta valkokankaille Ihmissuden (The Wolf Man), pelottavan tarinan ihmissudeksi muuttuvasta miehestä. Elokuva on osa Universal Monsters -joukkiota, eli monsterielokuvien klassikko. Oli ihan mielenkiintoista nähdä, kuinka noin 10 vuoden aikahyppy on vaikuttanut myös elokuviin.

Ihmissuden tarina pitää yllättävän hyvin pintansa. Larry Talbot -niminen mies palaa kotikyläänsä isänsä luo hoitamaan suvun linnaa. Kylässä hän ihastuu Gwen -nimiseen nuoreen naiseen ja he lähtevät eräänä iltana Gwenin ystävän kanssa mustalaisten luo metsään kuuntelemaan tulevaisuuttaan. Mustalaismies on ihmissusi, joka tappaa Gwenin ystävän samalla purren Larrya kun tämä tappelee sutta vastaan. Larrysta alkaa muuttua ihmissusi, eikä hän pysty enää kontrolloimaan itseään. Hän hyökkäilee ja murhaa ihmisiä, jonka takia sutta ruvetaan metsästämään. Kukaan ei usko Larryn tarinaan ihmissusista. Ei edes oma isä, joka huomaa kaiken olevan totta, liian myöhään.

Yksi mielenkiintoinen elokuvan teemoista on mielisairauksien käsitteleminen. Mielisairaita ihmisiä kohtaan suhtaudutaan suorastaan kielteisesti ja kieltävästi. "Kaikki mielisairaudet voidaan parantaa, jos potilas on yhteistyökykyinen", dialogissa sanotaan. Periaatteessa elokuva ei paljasta suoranaisesti sitä, että onko Larry Talbot sairastunut psyykkisesti. Lykantropia on sairaus, jossa ihminen kuvittelee olevansa eläin.  Oireisiin kuuluvat ajatukset siitä, että sairastunut kuvittelee mielessään muuttuneensa tietyksi eläimeksi. Tämän takia itse ihmissudeksi muuttumista näytetään elokuvassa kovin vähän. Vaikka monet tarinalliset seikat ovatkin tätä ajatusta vastaan, on se silti hyvä nostaa esille.

Elokuvallisesti tarinankerronta, näytteleminen ja ilmaisu ovat kehittyneet 10 vuodessa huimasti. Ohjaaja George Waggner tekee hienoa työtä ohjauksen kanssa, vaikka lopetus tökkii hieman edelleen. Elokuva ei sorru kiirehtimään Talbotin muuttumista ihmissudeksi, vaan kehittyy hitaasti ja jännittävästi eteenpäin. Suttakaan ei ylinäytetä. Lon Chaney Jr. näyttelee elokuvan ihmissutta ja Larrya. Hän tekee elokuvan parhaan näyttelijäsuorituksen mielenkiintoisen rauhallisena henkilöhahmona. Larryn isää näyttelee näkymättömänä miehenä tunnettu Claude Rains. Ajatus hieman tökkii, sillä miehet näyttävät samanikäisiltä ja Chaney Jr. on Rainsia paljon pitempi sekä kookkaampi. Gweniä näyttelee nautittavasti Evelyn Ankers ja mustalaismiestä Belaa loistava Bela Lugosi.

Tämän elokuvan myötä ovat kehittyneet myös monet ideat ihmissusista yleisestikin. Kun ihmissusi puree tavallista ihmistä, tästä muuttuu hiljalleen myös ihmissusi. Ihmissuden voi surmata vain hopeinen luoti tai teräase ja muutos sudeksi tapahtuu yleensä syksyisen täysikuun aikaan. Ei pidä myöskään unohtaa pentagrammikuvioita sekä muita taruja ukonhatuista. Tätä kautta elokuva on luonut myös jotakin yleisesti tunnettua ja tiedettyä.

Ihmissusi on aikaansa nähden edelleen positiivinen katsojakokemus. Kun näin elokuvan julisteen, ajattelin etukäteen, ettei aihetta pysty kerta kaikkiaan käymään läpi tosissaan. Väärin meni. The Wolf Man on ansaitusti saanut Universalin hirviöelokuvien klassikon aseman.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0034398/

https://www.rottentomatoes.com/m/wolf_man/

Frankensteinin morsian (1935)

Frankensteinin morsian (1935) - Elokuva-arvostelu

Vuoteen 1933 mennessä Universal oli tehnyt jo 4 menestynyttä kauhuelokuvaa: Draculan, Frankensteinin, Muumion ja Näkymättömän miehen. On luonnollista ajatella, että ei kestäisi kovin kauaa, että elokuvat alkaisivat poikimaan jatko-osia. Näin kävi, ja pikku hiljaa jatko-osia ilmestyi. Frankensteinin morsian (The Bride of Frankenstein) valmistui 1935 ja sen tekijät olivat pääosin samat kuin alkuperäisessä elokuvassa. Elokuvaa on kehuttu mainiona jatko-osana, joten täytyihän se katsoa.

Frankensteinin morsian on vanhan kierrättämistä. Elokuva jatkuu siitä mihin edellinen jäi. Hirviö selviytyy tuulimyllyn tulipalosta ja sitä ruvetaan jälleen jahtaamaan. Onnettomuudesta selvinnyt Henry Frankenstein toipuu vammoistaan ja saa vieraakseen toisen hullun tiedemiehen nimeltä Pretorius. Hän kiristää Henryä tekemään hirviölle puolison, jotta syntyisi uusi hirviöiden laji, uusi sukupolvi. Frankensteinin hirviö on tyytyväinen ajatukseen, mutta kun morsian saadaan valmiiksi, tämä ei pidäkään hirviöstä. Tästä suuttuneena hirviö tuhoaa linnan räjäyttämällä samalla Pretoriuksen ja morsiamen mukanaan.

Aiempaan elokuvaan verrattuna suurin muutos on se, että nyt Frankensteinin hirviö osaa puhua. Hän oppii puhumaan yksinkertaisia lauserakenteita tavattuaan ystävällisen sokean vanhan miehen, joka pitää hirviöstä huolta. Tämä on kuin aiemman elokuvan Maria-kohtaus. Hirviö on jälleen iloinen kun joku hyväksyy hänet ja opettaa hänelle uusia asioita. Tämä on kenties jälleen elokuvan parhaita kohtauksia, koska se keskittyy suoraan itse hirviöön. Boris Karloffin hirviö näyttää hieman erilaiselta, mutta syy tähän oli se, että aiemmassa maskissaan mies ei voinut puhua.

Elokuvan pääosassa ei ole Boris Karloff eikä Colin Clive (miehen paluu Henryn rooliin), vaan selvästi Una O'Connor. Tämä rääkyvä akka on pitänyt tunkea melkein joka samperin kohtaukseen mukaan tärvelemään ihmisten tärykalvoja. Nainen ei voi itselleen mitään, mutta elokuvantekijät olisivat voineet hoksata edes sen verran, että O'Connorista ei kerta kaikkiaan ole näyttelemään. Jo näkymättömässä miehessä homma meni ihan överiksi. O'Connorin läsnäolo pilaa elokuvaa sen verran, että jälkikäteen Frankensteinin morsiamesta jäi vain paha maku suuhun. Tai oikeastaan korviin.

Kuten sanottu, elokuva toistaa ensimmäistä Frankensteinia niin paljon, ettei oikeastaan tuo mukanaan mitään uutta. James Whalen ohjaus ottaa askeleen taaksepäin näkymättömän miehen jälkeen eikä tuo sekään mitään hätkähdyttävää esiin. Koko elokuvassa on musiikkiraita, joka vie huomiota pois tunnelmalta. Vaikka musiikki olisikin ollut suosittua, niin eipä se kovin kummoiselta kuulostanut. Frankensteinin morsiamen näyttely on sekin typerää. Nopeita pään liikkeitä selventää kertomus siitä, että naista inspiroivat lintujen nopeat pään liikkeet. Entäpä elokuvan kökkö aloitus? Imelää tekstiä siitä, kuinka kauniin Mary Shelleyn aivoista voikaan tulla ulos noin karmea tarina.

Frankensteinin morsianta kuvaa hyvin kohtaus, jossa hirviö juo alkoholia ja polttaa sikaria. Elokuvaa ei voi ottaa kovin vakavasti, vaan pikemminkin vain huonona viihteenä.

"We belong dead!"

★☆☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0026138/

https://www.rottentomatoes.com/m/bride_of_frankenstein/

Näkymätön mies (1933)

Näkymätön mies (1933) - Elokuva-arvostelu

Frankensteinin jälkeen ohjaaja James Whale alkoi työstää seuraavana kauhuelokuvanaan H.G. Wellsin romaaniin perustuvaa tarinaa näkymättömästä miehestä. Universal Studios oli jo tähän mennessä tajunnut hieman pelottavampien elokuvien olevan suuria kassamagneetteja ja panostus näkymättömään mieheen näkyy selvästi. Lopputuloksena on sekoitus mustaa huumoria, jännitystä ja varsinaista teatteria.

Elokuva kertoo tiedemies Griffinistä, joka on onnistunut muuttamaan itsestään näkymättömän. Hän yrittää etsiä tapaa muuttaa itsensä ennalleen, mutta ei ehdi tehdä sitä ajoissa, koska alkuperäisen näkymättömyysliemen eräs ainesosa alkaa muuttaa miestä hulluksi. Näkymätön mies alkaa toteuttaa murhia ja tuottaa sekasortoa kaikkialla lähialueilla. Poliisi aloittaa suuret etsinnät miehen löytämiseksi, mutta epäonnistuu toistuvasti Griffinin näkymättömyyden takia. Lopulta viranomaiset saavat Griffinin kiinni yleisövihjeen perusteella. Loppusyksyllä satava ensilumi koituu näkymättömän miehen kohtaloksi.

Hienointa elokuvassa on näkymättömän miehen tyyli ja erilaiset ilmaisutavat näkymättömyydelle. Vaikka näyttelijän nenä näkyi yhdessä kohdassa oikeasti, oli näkymättömyyttä varjeltu todella huolellisesti. Griffin on salaperäinen mies, jonka todelliset piirteet paljastuvat katsojalle pikku hiljaa. Elokuva on tehty jo vuonna 1933 ja edelleen muutamat kohtaukset jaksavat hämmästyttää katsojaa. Monesti mietin, että mitenköhän tuokin kohtaus on oikein tehty? Välillä kohtaukset tarjoavat suorastaan näkymättömyyden maratoneja. Monet ilmassa liikkuvat tavarat ja esineet näyttävät ihan aidosti kulkevan näkymättömän voiman aikaansaannoksena. 30-luvun tekniikalla näkymättömyyskohtaukset ovat huimia.

30-luvun alussa ei ollut ehtinyt kulua vielä paljoakaan aikaa mykkäelokuvista äänielokuviin siirtymisestä. Vaikka elokuva alkaa melkein tajunnanräjäyttävästi, pilaavat monet ylinäyttelemiset vahvasti elokuvan tunnelmaa. Floran ja baariemännän näyttely on melkeinpä hirveää sekä hermoja raastavaa katsottavaa. Claude Rains näyttelee näkymätöntä miestä hienosti äänellään. Erityisen roolista tekee se, ettei miestä itseään nähdä ennen kuin aivan elokuvan lopussa. Rooli oli Rainsin valkokangasdebyytti ja hienostihan se sujui. Tämän elokuvan tunnelma on Frankensteiniin ja muumioon verrattuna todella teatterimainen, mutta tämä ei minua haittannut loistavan ideansa takia.

Aikaisempiin Universalin "monsterielokuviin" verrattuna näkymätön mies on sisällöltään kaikkein karuin. Näkymätön mies suorastaan murhaa ihmisiä ja tekee erilaisia kiusantekoja. Elokuva rakentuu näkymättömyyden idean ympärille ja vain tätä kautta se erottuu muista aikaisemmista "monsterielokuvista" kekseliäillä eri tavoillaan. Jo mainitsemani Universalin tuki näkyy muutamissa kalliimmissa kohtauksissa, kuten junan suistumisessa radaltaan tai auton räjähtäessä pudotuksen jälkeen. On elokuvaan saatu myös hyvää mustaa huumoria. Itsestään kävelevien ja laulavien housujen kohtaus oli suorastaan hervoton.

Näkymätön mies jatkaa Universalin vanhojen kauhuelokuvien linjaa, vaikka elokuvan luokittelisinkin jännitykseksi. Nyt on selvästi uskallettu näyttää jo paljon enemmän aiempiin elokuviin verrattuna, ja tällä tavalla näkymättömän miehen tunnelma ulottuu jo korkealle. Elokuva on hienosti kestänyt aikaa, vaikka elokuvallinen ilmaisu vielä hakeekin itseään.

"An invisible man can rule the world. Nobody will see him come, nobody will see him go. He can hear every secret. He can rob, and rape, and kill!"

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0024184/

https://www.rottentomatoes.com/m/1010695-invisible_man/