Takaikkuna (1954) - Elokuva-arvostelu
Jos pitäisi luetella Alfred Hitchcockin parhaat elokuvat, ei
takaikkuna (Rear Window) olisi varmaan kaukana listan kärjestä. Omalla
tavallaan tämä kokeellinen elokuva on mestarillinen teos, mutta toisaalta taas
todella raskas katsoa. Ymmärrän kuitenkin miksi elokuvaa pidetään yhtenä parhaimpina
trillereinä ikinä. Onhan se järisyttävän taidokas teos, mutta silti itselleni
pieni pettymys.
James Stewartin näyttelemä L.B. Jefferies on istunut jo kuusi
viikkoa asunnossaan murtuneen jalkansa takia. Häntä piinaavat kuumuus, tylsyys
ja turhautuneisuus. Jefferies on ammatiltaan valokuvaaja, joten häntä
kiinnostaa seurata naapureidensa tekemisiä ikkunasta. Hän kiinnittää huomionsa
Thorwaldien asuntoon ja alkaa epäillä herra Thorwaldia vaimonsa murhasta. Mies
käyttäytyy omituisesti ja tekee kummallisia asioita. Jefferiesin naisystävä
Lisa (mainio Grace Kelly) tempautuu mukaan Jefferiesin pakkomielteeseen ja he
alkavat selvittää tapausta, joka lopulta päättyy tiukkaan tilanteeseen.
On aivan ensimmäiseksi sanottava, että elokuva on raskas.
Oikeastaan kaikki tapahtumat sijoittuvat Jefferiesin asuntoon tai sieltä
näkyviin naapuritaloihin. Elokuva tietenkin perustuu tähän ajatukseen. Vaikka takaikkunassa
viljellään jatkuvasti visuaalista sisältöä, muuttuu teos oikeasti kiinnostavan jännittäväksi
vasta jälkipuoliskolla. Monesti Stewartin kasvoja näytetään aina samasta
kuvakulmasta. Omalla tavalla elokuva pääsee loistamaan naapuritalojen
kuvauksella, mutta kärsii hiukan siitä kun koko ajan ollaan aloillaan. Ainakin henkilöhahmoihin onnistutaan syventymään.
Elokuvasta on tärkeää osata poimia myös sivuhenkilöiden
tarinat. Yksi naapuripariskunnasta on vasta muuttanut taloon. Toinen
ulkoiluttaa koiraansa korin avulla. Yksi naapureista ottaa aina aurinkoa.
Toinen taas aina jumppaa. Jefferiesin ikunasta katsottuna oikealla asuu
säveltäjä, joka välillä kokee luomisen tuskaa. Thorwaldien alapuolella asuu
yksinäisyydestä kärsivä nainen. Näemme monesti mitä heille tapahtuu ja miten
heillä menee. Esimerkiksi nainen ei löydä ketään ja aikoo jopa tehdä itsemurhan
lääkkeiden yliannostuksella. Naapurista tuleva musiikki kuitenkin pysäyttää
hänet. Hän menee tapaamaan muusikkoa ja lopussa annetaan vihjeitä siitä, että
he päätyvät yhteen.
Kuten aikaisemminkin Hitchockin elokuvissa, kaikki
paljastetaan katsojalle hitaasti. Tästä syystä katsoja epäilee Jefferiesiä
asioiden kuvittelemisesta ja keksimisestä, sillä onhan mies ollut jo yksin
asunnossaan ainakin kuusi viikkoa. Hidas kerronta on tehokeino Thorwaldin
tapauksessa ja se toimii. Tämä elokuva on kuvattu värillisenä, joka myös toimii
tehokeinona. Värien avulla naapureita on helpompi identifioida ja personoida.
Erityisen hieno on myös Thorwaldin ja Jefferiesin kohtaaminen loppupuolella.
Jefferies hidastaa Thorwaldia väläyttämällä kameran salamaa pilkkopimeässä ja
me katsojat näemme oranssin valon jättämän renkaan tärykalvoillamme.
Vaikka Thorwaldiin keskitytään eniten ja tapaus osoittautuu
todeksi, pidän Takaikkunassa muidenkin naapureiden tarinoita tärkeinä. On kuin
Hitchcock olisi luonut suuren nukkekotilavasteen ja sitten leikkinyt sillä
lisäten samalla leikkiinsä rikollisen elementin. Me katsojat näemme tapahtumat Jefferiesin
silmin ja teemme niistä omat johtopäätöksemme.
"I'm not much on rear
window ethics."
★★★★☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti