Suuren oopperan kummitus (1943) - Elokuva-arvostelu
Suuren oopperan kummitus eroaa muista Universalin
kauhuelokuvista poikkeuksellisen paljon. Se on haluttu lukea
"monsters-kokoelmaan", mutta ei ihan sinne kuulu. Tarina on
kuuluisasta oopperan kummituksesta. Olen nähnyt ainakin osan uusimmasta
elokuvasta vuodelta 2004, joka on varmaan se elokuva joka kaikille tulee
mieleen ensimmäiseksi. Tarina on kuitenkin filmattu jo 20- ja 40-luvuilla,
joista kyseessä on nyt jälkimmäinen.
Elokuvaan on selvästi panostettu. Jo suuret oopperakohtaukset
sinfoniaorkesterin sekä yleisön kanssa ovat suorastaan spektaakkelimaisia. Käytetyt
mahtipontiset lavasteet rakennettiin alun perin vuoden 1925 oopperan
kummitukselle ja niitä uusiokäytettiin. Lavaste saattaa muuten edelleen olla
pystyssä mikä tekisi siitä yhden kaikkien aikojen vanhimmista lavasteista. Koko
elokuva on kuvattu värifilmille, mikä on ollut aikoinaan törkeän kallista.
Elokuvassa on myös ihan hyviä näyttelijöitä, kuten Claude Rains pääosassa
kummituksena tai Susanna Foster Christinenä.
Panostuksesta huolimatta ei tämä elokuva oikein vedä. Ehkäpä
tökeröin sisältö elokuvasta keskittyy Fosterin näyttelemän Christinen
ympärille. Kaikki ovat rakastuneet Christineen ja kolmiodraaman sijaan nähdään
jo neliödraama. Oopperan kummitus, poliisimestari Raoul ja baritoni Anatole käyvät
koko ajan kamppailua kohteesta. Kohtauksia, joissa poliisi ja baritoni
jumittuvat samaan aikaan oveen on täytynyt laittaa aina joka väliin. Haha,
kuinka hassua... Christine ei lopulta halua valita, joten poliisi ja baritoni
ryhtyvät itse pariksi.
Tarina on tietenkin ajattomasta rakkaudesta ja musiikista.
Rainsin näyttelemä Claudin erotetaan oopperasta ja kun hän tarjoaa
säveltämäänsä konserttoa musiikkituottajille, teos varastetaan törkeästi
Claudinilta. Hyökätessään tuottajan kimppuun, hän saa kasvoilleen happoa.
Claudin vetäytyy ihmisrauniona oopperatalon alle katakombeihin ja alkaa
terrorisoimaan oopperaa. Suhde Christineen on kuitenkin tarinaltaan kaikkein
selvin. Hän on maksanut kaikki Christinen laulutunnit ja panostanut tähän
kaikkensa. Kummitus tuhoutuu lopussa kun katakombi romahtaa - jättäen jäljelle
vain viulun, maskin ja jouhen.
Itse muusikkona minua ärsytti suunnattomasti huono
kerronnallinen tapa näyttää soittamista. Harva näyttelijä osaa soittaa
oikeasti, mutta asiaahan voi kiertää esimerkiksi erilaisilla kuvakulmilla. Kun
kyseessä ovat niinkin haastavaa sormitekniikkaa vaativat soittimet kuin viulu
tai piano, niin miksi sitten pitää näyttää soittamista jossa näyttelijän sormet
eivät edes liiku? Toisessa ääripäässä on sitten heikosti synkronoitu laulu.
Oikeastaan "naamanäyttelijät" eivät osaa laulaa, mutta mukaan on
sekoitettu oikeita laulajia.
Suuren oopperan kummitus on sinänsä poikkeuksellinen elokuva,
sillä siitä suuri osa kuluu juuri oopperalauluihin ja esityksiin. Teos on
sekoitus musikaalia, jännitystä ja draamaa. Oopperan ystävät saavat elokuvasta
varmasti enemmän irti kuin itse sain. Arvostukseni näyttelijä Claude Rainsia
kohtaan kasvoi kuitenkin yhä enemmän tämänkin elokuvan myötä. Suuren oopperan
kummitus on nimensä mukaan suuri ooppera. Olisin ehkä kuitenkin halunnut nähdä
sen tunnetumman 2004-version tämän sijaan.
★★☆☆☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti