keskiviikko 30. elokuuta 2017

Apollo 13 (1995)


Apollo 13 (USA, 1995) on hyvin tehty tositarina oikean Apollo 13:n matkasta. Jännittävä toimintaseikkailu pysyy hyvin kasassa pitkästä kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kestostaan huolimatta. Elokuva on sellainen perinteinen suuri Hollywood-spektaakkeli, josta on ihan mukavaa iltakatsomista.

Kuten kerrottu, elokuva kertoo kuuluisasta Apollo 13 -avaruuslennosta. Ihminen on juuri päässyt kuuhun ja tämän takia ihmisten mielenkiinto avaruuslentoja kohtaan on alkanut hävitä. Jim Lovell valitaan tälle lennolle Jack Swigertin ja Fred Haisen kanssa. Lovellin suurin unelma olisi päästä käymään kuussa. Lento etenee suunnitellusti, kunnes aluksen happitankki räjähtää keskellä matkaa. Vakava tilanne estää kuusuunnitelmat ja lento muuttuu operaatioksi saada astronautit turvallisesti takaisin maan pinnalle. Ongelmia tulee eteen jatkuvasti, mutta niistä kaikista selvitään.

Näyttelijäkaarti on ammattitaitoista porukkaa. Pääosassa Lovellina on Tom Hanks. Tuolloin hänen kuuluisuutensa saattoi olla ehkä suurimmillaan Forrest Gumpin ansiosta. Hän on perusvarma näyttelijä, joka tekee työnsä huolella. Hanksin mukana avaruudessa ovat sitten astronautit Bill Paxton (Fred Haise) ja Kevin Bacon (Jack Swigert). Mukana on myös Gary Sinise, joka sattumalta osui viimeisimmästä katsomastani elokuvasta myös tähän leffaan. Ed Harris vetäisee itsevarman suorituksen Nasan komentajana maapallolla.


Tapahtumia on äärimmäisen mielenkiintoista seurata joukkopsykologian näkökulmasta. Astronauttien selviämistä varten maassa kerättiin kaikki asiantuntijat ja älyköt yhteen ratkomaan milloin mitäkin ongelmia. Paine auttamisessa on kova, koska aikaa on niin vähän. ”Näistä heidän käytössään olevista välineistä pitäisi saada tämmöinen rakennettua.” Astronauttien olosuhteet aluksessa ovat jatkuvasti epäinhimilliset. Tarinaa on myös todella mielenkiintoista ajatella viestintäpuolelta. Kyseessä on kuitenkin melko uniikki tapaus viestinnän voimasta ja kommunikaation tärkeydestä.

En oikeastaan keksi Apollo 13:sta mitään huonompaa sanottavaa. Ehkäpä muutamat perhekohtaukset avaruuskohtausten välissä tuntuivat hieman rasittavilta, mutta toisaalta näin elokuvaa saatiin rytmitettyä sopivasti. Juoni on tietenkin ennalta-arvattavissa, koska tämän tarinan kohdalla tositapahtumia ei voida muuttaa. Yllätysmomenttia ei siis ole oikeastaan ollenkaan, jos tapahtumat tietää. Tällöin jännityskään ei pure kovin vahvasti.

Apollo 13 oli osoitus siitä, että lujalla tahdolla pääsee vaikka minne. Lopuksi elokuva suorastaan kysyy katsojalta, että milloinkas sitä mennään seuraavan kerran kuuhun? Avaruusohjelmat ovat olleet pitkän aikaa hiljaisemmalla vaihteella. Kuussa ei ole käyty pitkään aikaan, ja nyt nykyaikana ihmisten mielenkiinto suuntautuu Marsiin. Jos ihminen olisi halunnut, niin siellä olisi jo käyty.

”Houston, we have a problem.”

★★★☆

Traileri ja linkkejä:




torstai 24. elokuuta 2017

Snake Eyes (1998)


Vaikka Snake Eyes (1998) on Brian De Palman elokuva, kuuluu teos silti tusinaleffojen kategoriaan. Harmi sinänsä, koska elokuvalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollisuuksia parempaakin lopputulokseen. Yleisesti ottaen tämä elokuva ei tarjoa yhtään mitään kummempaa kuin sen mahdollisuuden, että katsoja voi sanoa nähneensä tämän De Palman elokuvan.

Tarina on sekava, mutta kuitenkin yksinkertainen… Rick Santoro on likainen ja rappeutunut poliisi, joka menee katsomaan suuren luokan nyrkkeilymatsia. Alueen turvallisuudesta vastaa hänen pitkäaikainen ystävänsä (olisiko ollut armeijan komentaja) Kevin Dunne. USA:n puolustusministeri on seuraamassa matsia ja häntä ammutaan kesken kaiken. Sekasorron laskeuduttua Santorolle selviää pikkuhiljaa kuinka asiat todella ovat ja mikä oli motiivi tähän murhaan.

Hahmot on kirjoitettu hävettävän huonosti. Rick Santoro esitellään ADHD-menolla. Hän ei osaa olla aloillaan tai rauhassa. Nicholas Cage tuntuu aluksi todella rasittavalta. Sen jälkeen mies (onneksi!) ja hänen näyttelemänsä henkilö vakavoituu ehkäpä jopa kummallisen nopeasti. Katsojalle esitellyn likaisen ja moraalittoman poliisin pitäisi olla muka yhtäkkiä sankari, mikä ei oikein tunnu luontevalta. Gary Sinise on roolitettu todella onnistuneesti pahiksen rooliin, vaikka tämäkin hahmo jää kovin yksitoikkoiseksi.


Katsojana pudistin monesti päätäni tarinan epäloogisuuksille ja kummalliselle kerronnalle. Kun Santoro etsii valvontaosaston miehen kanssa kameroista löytynyttä naista, he ovat tiiviisti radiopuhelimien välityksellä yhteydessä toisiinsa. Kun nainen löytyy, koko radiopuhelinhomma unohdetaan. Tarinassa on paljon kaikenlaista sekalaista sälää, joka voitaisiin kertoa yksinkertaisemmin ja fiksummin. Yli kymmenen tuhannen ihmisen pitäminen rakennuksessa ei toimi. Loppuratkaisu on kovin omituinen ja lopetus todella ällön kliseinen.

Yllättävää kyllä, De Palma on ollut vahvasti mukana kirjoittamassa tarinaa itse. Ehkä se selittää osan, koska Palma ei ole kirjoittanut kovin montaa elokuvaansa. De Palma on parempi ohjaajana, ja muutama kohtaus on loistavasti kuvattu. Esimerkiksi hotellihuoneiden yläpuolella liikkuva kamera on oiva keksintö. Palma käyttää moneen otteeseen myös hienoja pitkiä ottoja. Vain alun ammuskelukohtaus tuntuu absurdilta. Se, että hidastukset dramaattisen musiikin kanssa toimivat hyvin Koskemattomissa ei tarkoita sitä, että ne toimisivat toisen kaltaisessa kohtauksessa hyvin.

Snake Eyes on harmiton tusinatoimintajännäri, joka punoo jollain lailla hiljalleen yhteen kaikki erilaiset juonikuvionsa. Ei ehkä katsomisen arvoinen leffa.

★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:




tiistai 22. elokuuta 2017

Michael Clayton (2007)


Michael Clayton (2007) on kahden tunnin rikosdraama ja trilleri. Tämäkin elokuva on melko keskinkertainen ja se tuli nyt katsottua vain sen takia, koska tallentavan digiboksin vanhimmat tallenteet häviävät pian, ja tämä elokuva oli poistuvien joukossa. Ehkäpä leffa valikoitui listasta nimenomaan George Clooneyn takia.

Michael Clayton on tarinan päähenkilö. Hän työskentelee newyorkilaisessa lakifirmassa likaisena lakimiehenä. Claytonin tehtävänä on siivota erilaisia yhtiöön liittyviä sotkuja. Hänen ystävänsä lakimies Arthur Edens ei halua jatkaa enää yli kuusi vuotta kestänyttä kallista oikeustapausta, koska hän tajuaa olevansa väärällä puolella. Edens haluaa julkistaa hallussaan olevat asiakirjat, mutta niiden arkojen tietojen takia firma häviäisi jutun. Firman johtohenkilö Karen Crowder tapattaa Edensin ja Clayton ryhtyy tutkimaan asiaa. Sitten Claytonkin yritetään ottaa hengiltä.

Tarina alkaa ihan lupaavasti George Clooneyn hienolla monologilla. Hän on juuri sopiva näyttelijä likaisen lakimiehen rooliin. Tilda Swinton on Clooneyn vastapari. Jostain syystä Swinton sopii todella hyvin lipeväksi ja moraalittomaksi firman johtohenkilöksi. Muistan nähneeni molemmat näyttelijät yhdessä jo eräässä Coenin veljesten elokuvassa. Tom Wilkinson näyttelee ansiokkaasti traagista Arthur Edensiä. Sydney Pollack tekee pienen sivuroolin lakifirman johtajana.


Elokuva käsittelee tietenkin paljon suurten yhtiöiden valtaa ja moraalitonta toimintaa suurten tulojen turvaamiseksi. Totuudesta ja oikeudesta ei välitetä, kun on kyse rahasta. Oikeusjuttu käsittelee maatalouden kemikaalien valmistajan yhdistettä, joka aiheuttaa syöpää. Maanviljelijät ovat lähes voimattomia suurten yritysten edessä. Moraalisesti rappeutuneet henkilöhahmot joutuvat puntaroimaan asiaa ja tekemään omat valintansa joko yhtiön puolesta tai sitä vastaan.

Tony Gilroy on sekä käsikirjoittanut että ohjannut elokuvan. Yhdistelmä toimii nyt onnistuneesti. Visio on selvä ja kaikki pelittää hyvin. Elokuvan suurimpia vahvuuksia on tarina, joka ei paljasta ja kerro liikaa. Minun oli aluksi jopa vaikea seurata tarinan kulkua. Lopetus on nerokas, koska se jättää ihan viimeiseksi paljastukseksi Claytonin valitseman polun. Lähes kaikki hitaasti pedattu kerronta kulminoituu Claytonin ja Crowderin tapaamiseen.

Michael Clayton ei ole välttämättä mikään sykähdyttävä trilleri lajissaan, mutta takaa ihan keskinkertaisen katsomiskokemuksen.

★★☆☆

Traileri ja linkkejä:




lauantai 12. elokuuta 2017

Nothing but the Truth (2008)


Nothing but the Truth (USA, 2008) on elokuva amerikkalaisesta journalismista ja lakipykälistä. Se ei ole mikään hohdokas, muttei mikään kehnokaan tekele. Hitaasti etenevä draama uskaltaa jättää parhaimman palan yllätykseksi elokuvan loppuun. Vaikka elokuva ei tuntunutkaan kummoiselta, oli se silti katsomisen arvoinen ihan vain lopun takia.

Yhdessä ainoassa Amerikan osavaltiossa on laki, joka pakottaa toimittajan paljastamaan lähteensä, mikäli lähteen tieto vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Capital Sun-Timesin toimittaja Rachel Armstrong paljastaa jutussaan tavalliselta äidiltä vaikuttavan Erica Van Dorenin olevan CIA-agentti. Tästä nousee kova häly ja oikeus pyytää Armstrongia paljastamaan lähteensä. Hän kieltäytyy toimittajan periaatteiden vuoksi ja suojelee lähdettään. Armstrongia syytetään oikeuden halventamisesta ja hänet vangitaan. Valtaosa elokuvasta käsittelee tätä oikeustaistelua ja Armstrongin valitsemaa vaikeaa tietä.

Näyttelijät olivat itselleni ainakin hieman tuntemattomia. Moni katsomistani elokuvista viime aikoina on sisältänyt miespääosanäyttelijän. Nyt vihdoinkin vastaan tuli yksi teos, jossa on melko vahva naispääosa. Kate Beckingsale näyttelee Rachel Armstrongia. Hän on uskottavan vahva ja sopivan niljakas toimittajan rooliin. David Schwimmer näyttelee tämän aviomiestä. Näyttelijää ei oikein osaa ajatella vakavaan rooliin, jos nyt rehellisiä ollaan. Matt Dillon on häikäilemätön lakimies, joka ei anna Armstrongille armoa syyttäjänä. Muut näyttelijät ovat myös oikein hyviä.


Elokuvan tarkoituksena on osoittaa se, kuinka jokin laki voi olla niin epäonnistunut. USA:n hallinto näkee luonnollisesti CIA-agentin paljastamisen kansallisen turvallisuuden vaarantamisena ja haluaa saada toimittajan lähteen tietoonsa ja tätä kautta tietovuotajan vastaamaan seurauksista. Ironista on se, että Armstrongin lähde on pikkulapsi, Van Dorenin tytär. Lapsi taas ei vaaranna maan turvallisuutta, koska ei ymmärrä asioista tarpeeksi. Kuten sanottu, on kyse toimittajan periaatteista. Jos toimittaja paljastaisi lähteensä, se tuhoaisi sekä toimittajan että lehden luotettavuuden. Valtio taas ei saisi vaikeuttaa tai pistää näppejänsä tiedonkulkuun, koska sananvapaus on yksi osa vapaata demokratiaa.

Tietenkin tapaus ei olisi mahdollista Suomessa. Amerikkalainen journalismi on sen sijaan paljon heikommassa asemassa. Päämäärätietoisten journalistien periaatteet ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ilman uskottavuutta perinteinen media ei olisi mitään. Armstrong uhrautuu kaiken tämän puolesta ja hinta on kova. Hän menettää yli kolme vuotta elämästään vankeudessa. Sen lisäksi Armstrong menettää perheensä. Aviomiehellä on uusi nainen kiikarissa, ja hän saa pariskunnan pojan huoltajuuden itselleen. Kokonaisuudessaan elokuva on melankolinen ja pessimistinen kuvaus.

Nothing but the Truth on ääriesimerkki amerikkalaisesta journalismista ja maan ahdasmielisyydestä toimittajia kohtaan. Elokuvalle annan pisteet siitä, että tekijöillä oli rohkeutta ottaa asiaan kantaa ja jättää tarina vaille onnellista loppua.

★★☆☆

Traileri ja linkkejä:




tiistai 8. elokuuta 2017

Déjà Vu (2006)


Déjà Vu (2006) on keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Ohjaajana Tony Scott, Ridley Scottin edesmennyt veli ja pääosassa Denzel Washington. Kovia nimiä. Elokuvan nimi on sen sijaan niin vaikea, että en kirjoita sitä enää täysin oikeassa muodossa tämän arvostelun aikana. Pelkkä Deja Vu saa nyt riittää.

Hömppä alkaa heti terrori-iskulla. Lautan räjähdyksessä kuolee yli 500 ihmistä. Tämä ei herätä suurta haloota. Kansallisen turvallisuuden etsivä Doug ryhtyy tutkimaan tapausta FBI:n kanssa. FBI:llä on toiminnassaan laite, jolla voi nähdä menneisyyden neljän päivän verran taakse. Kuvavirta on jatkuvaa, eikä sitä voi katsoa uudelleen. Kuvaa voi katsoa missä vain mistä vain tietyn kaupunkialueen sisällä. Tästä ideasta tulee varmaan elokuvan nimikin. Kuitenkin, poliisit pääsevät terroristin jäljille ja Doug rakastuu naiseen, jonka avulla terroristi lopulta löytyy. Iskun estämistä varten pitää matkustaa vielä ajassakin.


Sellainen setti tällä kertaa. En oikeastaan keksi mitään sanomista näyttelijöistä. Kaikki tekevät työnsä ihan hyvin. Pääosassa on siis Denzel Washington. FBI:n pomona on Val Kilmer. Jim Caviezel näyttelee terroristia. Paula Pattonilla on elokuvan suurin naisrooli. Voisin tietenkin heittää kunnon adjektiiviryöpyn näyttelijöiden taidoista, mutta mitäpä se loppujen lopuksi kertoo mistään mitään. Jos pidätte Denzel Washingtonista, niin katsokaa ihmeessä tämä elokuva. Val Kilmeriä on näkynyt myös vähemmän uudemmissa elokuvissa.

Deja Vu toimii hyvin sellaiselle katsojalle, joka ei välitä realistisuudesta. Tarinassa on niin paljon epäloogisuuksia, että ainakin itse en millään meinannut jaksaa uskoa mihinkään. Kymmenen miljardin dollarin menneisyyslaite ei herätä minkäänlaista haloota. Puoli kaupunkia pimentyy pari kertaa laitteen takia. Eipä mitään. Menneisyyttä voi manipuloida ja miehen lähettää ajassa taaksepäin. Eipä mitään. Sci-fi -elementtejä yritetään selittää jollain tapaa, mutta ei tarpeeksi vakuuttavasti. Ajatuksen tasolla tarina on periaatteessa ihan mielenkiintoinen.

Olen suuri draaman ystävä, eli scifihömppä Deja Vu ei saa minulta kovin suuria pisteitä. Pieni toiminta siellä sun täällä piristää elokuvaa sen verran tarpeeksi, että kyllä sen katsoo.

★★☆☆

Traileri ja linkkejä:




maanantai 7. elokuuta 2017

Lonely Hearts (Killers) (2006)


Lonely Hearts tai Lonely Hearts Killers (2006) on ihan hyvä elokuva, jolla on vaikea nimi. Ensinnäkin, se ei meinannut millään jäädä mieleen. Toiseksi, internet tarjoaa elokuvalle kahta erilaista nimeä, kun tutkin sen tietoja ennen arvostelun kirjoittamista. Molemmat kaksi nimeä näyttävät olevan yleisessä käytössä. Kuitenkin, elokuva on mainio annos nykyaikaista film noiria.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Tarina kertoo 50-luvun huijariparivaljakosta, joka ryöstää yksinäisiä leskiä. Ray Fernandes tutustuu uhreihinsa kirjeenvaihdolla. Martha Beck on aluksi yksi uhreista, mutta tarttuu Fernandesin mukaan huijaamaan uusia uhreja. Kun rakastunut parivaljakko on syntynyt, leskien ryöstäminen jää vähemmälle mustasukkaisuuden takia. Tilalle astuvat murhat. Kaiken aikaa tilannetta tutkivat murhaetsivät Robinson ja Hilderbrandt. Etsivät pääsevät hiljalleen parin jäljille ja ennen pitkää saavat heidät kiinni.

Näyttelijät ovat ilahduttavan hyviä. Jo hieman varjoon jäänyt John Travolta tekee loistavan roolin murhaetsivä Robinsonina. Hän on sopivan ikäinen ja karismaattinen näyttelijä poliisin roolin. James Gandolfini oli suuri positiivinen yllätys, koska häntä ei ollut mainittu elokuvan esittelyssä. Gandolfini näyttelee Travoltan vastapainona toisena etsivänä ja toimii elokuvan kertojana. Hänellä on oma tuttu tyylinsä näytellä. Jared Letosta puhuttiin paljon silloin kun hänet valittiin Jokerin rooliin. Hän vetää hyvin sekavan Fernandesin roolia. Salma Hayek suoriutuu myös melko hyvin Marthan roolissa. Henkilö on sentään kirjoitettu melko psykopaattiseksi.


Omasta mielestäni kokonaisuus toimii oikein hyvin. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Todd Robinson. 50-luvun maisemat ja lavasteet ovat todella autenttisen tuntuisia sekä sen kautta miellyttävää silmäruokaa. Film noir on trillerissä vahvasti kaiken aikaa mukana. Harmillisesti elokuva ei menestynyt lähes ollenkaan. Leffa tienasi takaisin vain muutaman miljoonan Amerikassa. Elokuvasta ei ilmeisesti pidetä kovinkaan paljoa internetin perusteella. Se ei tietenkään ole NBK:n tai Bonnien ja Clyden tapainen mestariteos, mutta jostain syystä vain toimii.

Kiehtovaa elokuvassa on psykologia yksinäisten leskien huijaamisessa. 50-luku ei ole kaukana sodasta. On mielenkiintoista seurata, kuinka erilaisiin vaikeisiin elämäntilanteisiin joutuneet naiset ovat yhteiskunnan vakiintuneiden normien ansassa. Osa on iäkkäämpiä leskiä ja osalla on jo lapsia. Moni on joutunut vasten tahtoaan tilanteeseen, jossa oman miehen ja rakkauden puute tuntuu epätoivoiselta. Kuinka moni mies olisi 50-luvulla halunnut naida lesken, jolla on jo lapsia? Siksi niin moni nainen lankeaa charmikkaaseen huijariin kirjeidenvaihdon jälkeen. Etsivä Elmer Robinson on käytännössä päinvastaisessa tilanteessa. Hän jäi leskeksi, koska hänen vaimonsa teki itsemurhan.

Lonely Hearts tasapainoilee keskinkertaisuuden ja hyvän välissä. Kolme ja puoli tähteä voisi olla oikea arvosana tälle elokuvalle, mutta en halua antaa puolikkaita arvosanoja. Pyöristin sen neljään tähteen, koska pidin niin paljon 50-luvun tunnelmasta kaikkine pukuineen.

★★★☆

Traileri ja linkkejä:




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Punainen vaara (1988)


Arnold Schwarzenegger täytti 70 vuotta viikko sitten sunnuntaina 30.7. Mikä olikaan parempi tapa juhlistaa legendan synttäreitä, kuin katsoa jokin hänen elokuvistaan? Punainen vaara (Red Heat, 1988) oli viimeinen vanhempi Arskan toimintaelokuva, jota en ollut koskaan nähnyt. Nyt jos koskaan oli aika katsoa tämäkin toimintaelokuva pois alta.

Yksinkertaisuudessaan tarina menee seuraavasti: Neuvostoliitossa Moskovassa on huumeongelmia ja miliisi Ivan Danko taistelee huumerikollisia vastaan. Pahamaineinen rikollinen Viktor Rostavili pääsee karkuun epäonnistuneen miliisin iskun seurauksena ja pakenee Amerikkaan. Siellä hän jatkaa rikollisia touhujaan ja jää pikkurikkeestä kiinni poliisille. Danko lähetetään hakemaan Rostavilia takaisin, mutta Rostavili karkaa. Danko alkaa tehdä yhteistyötä Amerikan poliisin kanssa saadakseen Rostavilille ansaitsemansa rangaistuksen.

Arska näyttelee Dankoa. Hahmo on kirjoitettu hyvin Arnoldin näyttelijäntaitojen ympärille. Danko on niukkasanainen ulkomaalainen Amerikassa. Huumoria revitään paljon stereotyyppisestä venäläisyydestä. Loistavat one-linerit ovat jälleen kerran dialogin parasta antia. ”Cocainum.” ”You are a stupid.” Toisaalta tietyllä tasolla Danko jää katsojalle hieman etäiseksi, kun hän on aina hiljaa. Arska vetää roolin sen verran itsevarmasti, ettei tämä haittaa kovinkaan paljoa. Elokuva nojaa erittäin paljon pääosanäyttelijän karismaan.

Legendaarinen kohtaus elokuvasta.

Muut näyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Pahis Rostavilin roolissa on Ed O’ Ross. Hän on juuri kliseinen pahis, eli ruma, paha ja ulkomaalainen. Täysin moraaliton Rostavili on henkilö, josta kehittyy katsojalle samanlainen pakkomielle, mikä Dankolla on. Kun paha saa palkkansa, se tuntuu palkitsevan hyvältä. Arskan vastaparia, amerikkalaispoliisi Art Ridzikiä näyttelee James Belushi. Hän on ristiriitainen, ailahteleva komediallinen elementti elokuvassa. Itse en välittänyt kovinkaan paljon Belushin hahmosta. Ehkäpä syynä on hahmon epäkohtelias ja välinpitämätön luonne.

Kun Andrew Vajnan ja Mario Kassarin nimet nousevat television näytölle, nousee samalla katsojalle suuhun hymy. Elokuva alkaa saunakohtauksella. Tissejä ja muskeleita esitellään oikein olan takaa. Sitten alkaa mäiskintä. Punainen vaara on yksi viihdyttävä vanhanaikainen kasaritoimintaelokuva muiden joukossa. Vaikka juoni on täynnä kliseitä, niin kaikki rullaa sujuvasti eteenpäin. Väkivalta on veristä ja raakaa niin kuin kunnon machotoimintaelokuvissa täytyykin olla. Mukaan on sekoitettu joitain komediallisia elementtejä, mutta ne näkyvät enemmän vain Ridzikin hahmon kautta. Koko elokuva on tulvillaan kasarin henkeä.

Elokuva käsittelee paljon Amerikan ja Neuvostoliiton välejä. Koko elokuvan ajan Dankolta kysellään kaikenlaista hänen maastaan. Vaikka venäläisistä väännetty huumori on ironista ja stereotyppistä, nousevat yksilöllisyys, kulttuurierot ja kunnioitus silti tärkeiksi elokuvan teemoiksi. Danko käyttäytyy oikeastaan paremmin kuin Ridzik, mikä osoittaa sen, että eivät amerikkalaisetkaan ole mitään pyhimyksiä. Kun elokuva loppuu, Danko ja Ridzik vaihtavat kellojaan ystävyyden merkiksi. Tämän voisi jopa ajatella symbolisesti maiden hyvinä väleinä.

Punainen vaara oli parempi toimintaelokuva kuin odotin. Olen nähnyt paljon huonompiakin Arskan toimintaelokuvia, eli paljon pahempaakin olisi voinut tulla vastaan.

– Since I figure cops are cops the world over, how do you Soviets deal with all the tension and stress?
– Vodka.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä: