Kymmenen käskyä (1956)

Kymmenen käskyä (the Ten Commandmets) jäi veteraaniohjaajan Cecil B. DeMillen viimeiseksi elokuvaksi. Näin joulun aikaan tämä neljätuntinen Charlton Heston -spektaakkeli oli hyvä jakaa kahdelle päivälle. Vaikka aihe ei liity jouluun, riitti minulle elokuvan uskonnollinen konteksti. Katsominen tuntui paikoittain raskaalta ja elokuvan sisältö ilmaisultaan typerältä. En ole uskonnollinen, mutta jotain aiheeseen liittyvää oli jouluna kiva katsastaa.

Juoni on suoraan Raamatusta ja kertoo Mooseksen tarinan sekä kymmenen käskyn luomisen. Eeppinen tarinankerronta mahdollistaa koko Mooseksen elämänkerran. Tarina aloitetaan kaislaveneestä ja lopetetaan suurin piirtein luvattuun maahan saapumiseen. Teoksen kaikkein mielenkiintoisin osio on alkupuoli, joka sisältää Muinaisen Egyptin sisällön, upeat lavasteet ja parrattoman Charlton Hestonin. Prinssin paljastuminen orjaksi on dramaattinen käänne.

Elokuvan joukkokohtaukset ovat upeita, kuten spektaakkeleissa yleensäkin. Tästä huolimatta moni kohtaus oli tehty hieman ärsyttävällä tavalla liikkuvalle taustalle ja liimattu yhteen toisen kuvan kanssa. ”Mustien äärirajojen” kohtauksia oli hyvin monta. Samalla lailla tehosteet ovat olleet varmasti aikanaan hienoja, varsinkin jos ajatellaan Jumalan tulista ”kättä”, mutta näyttävät nykykatsojan silmissä hyvin kömpelöiltä. Täytyy kyllä antaa sapiskaa myös suomentajalle vääristä suomennoksista.

En tiedä mitä elokuvalle tapahtuu sen edetessä. Ensimmäinen neljäsosa on oikeasti hyvää ja mielenkiintoista elokuvaa. Dialogi on suorastaan nokkelaa ja kohtaukset hyvin näyteltyjä. Puolessa välissä kohtaukset menevät noloiksi ja paatoksellinen huutaminen alkaa. Israelin kansan lähtiessä matkalleen on peli jo menetetty. Elokuva kompastuu liikaan raamatulliseen painostukseen. Asian kyllä ymmärtää ajatellen jenkkien uskonnollisuutta. Ehkäpä Muinaisen Egyptin tapahtumapaikat olivat näyttelijöiltään ja lavasteiltaan vain paremmat.

Esimerkki päälle liimatusta taustasta.

Tulen johtopäätökseeni, että Yul Brynner tekee parhaan roolisuorituksen Ramseksena. Charlton Hestonin suoritus huononee sitä mukaa kun Mooseksen parta kasvaa. Ehkä hänen täytyi huutaa partansa alta jotta paatoksellinen ääni kuuluisi. Miehen karisma kantaa onneksi roolia. John Derekin Joosua on mielenkiintoinen hahmo, joka unohdetaan kokonaan toisen puoliskon aikana. Edward G. Robinsonin Datan on oivan törkeä maaherra. Näyttelemistä usein hämärtää liika paatoksellinen esittämistapa.

Elokuvan ohjaaja, Cecil B. DeMille, tekee heti alussa teatteriverhotervehdyksen. On ilmiselvää, että elokuvan teema on kyseenalainen. Ohjaaja on tunnettu muista tekemistään uskonnollisista elokuvista. Ajattelen Kymmenen käskyn olevan vanhan miehen kunnianosoitus sille mihin hän ja monet muut uskovat. Alkupuheessaan hän ottaa kantaa ihmisarvoon ja vapauteen. Ihmisoikeudet toteutuvat huonommin diktatuureissa, kuten Ramseksen Egyptissä.

Kymmenen käskyä on uskollinen alkuteokselleen ja pyrkii kertomaan tarinan sopivan arvokkaasti Raamatun mukaisesti. Lopputulos on osittain hyvää, osittain mielenkiintoista, osittain noloa ja osittain imelää.

“Moses has words. Pharaoh has spears!”

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0049833/

https://www.rottentomatoes.com/m/1021015-ten_commandments/

Kleopatra (1963)

Kleopatra (Cleopatra) on kyllä spektaakkeleiden spektaakkeli. Neljän tunnin muhkean pituuden takia elokuva oli juuri sopivaa katsottavaa kahdelle illalle. Teos kuuluu miekka ja sandaali/peplum -genreen ja oli viimeisiä suuria spektaakkeleita 60-luvulla ennen tyylilajin hidasta kuolemaa. Kleopatra on elokuvahistorian yksi suurista saavutuksista.

Antiikin Rooman ja muinaisen Egyptin historiaa tunteville tarina on tuttu. Ensimmäinen elokuvan puolikas keskittyy Julius Caesariin ja Kleopatraan ja toinen puolikas taas Marcus Antoniukseen ja Kleopatraan. Elokuva noudattaa spektaakkeleille tyypillistä alkumusiikki – väliaika – loppumusiikki -kaavaa. Caesarin murhaan on hyvä lopettaa ensimmäinen puolikas ja Antoniuksen sekä Kleopatran tuhoon jäljelle jäänyt.

Edesmennyt Elisabeth Taylor kannattelee elokuvaa Kleopatran ikonisella roolilla. Richard Burtonin (Marcus Antonius) saatikka Rex Harrisonin (Julius Caesar) naamat eivät riittäisi yksin pitämään elokuvaa pystyssä. Mielenkiintoinen fakta oli se, että ohjaaja halusi jakaa elokuvan kahteen kolmen tunnin elokuvaan. Tähän ei taivuttu, koska yleisöä ei olisi kiinnostanut elokuva pelkästä Harrisonista ja Taylorista. Yleisöä kiinnosti Burtonin ja Taylorin yhteinen tarina koska julkkisparilla oli oikeassa elämässä myrskyisä suhde.

Täytyy kyllä nostaa hattua elokuvan lavasteille. Autenttiset, pienimmätkin yksityiskohdat sisältävät lavasteet ovat kaikkien aikojen kalleimmat mitä on tehty. Ja ne kaikki rakennettiin kaksi kertaa! Tarinan mukaan Italiasta meinasivat loppua rakennustarpeet ja puu lavasteiden tekoon. Lontoossa kuvattiin osa ja Italiassa osa ilmeisesti Taylorin kovan sairastelun vuoksi. Palatsit, kaupungin osat, valtaistuimet, sotatantereet ja jopa laivasto kertovat paljon rahan käytöstä! Huhhuh mitä omistautumista.

Kleopatra on yksi kalleimpia elokuvia koskaan. Vaikka se oli loppuunmyyty neljäksi kuukaudeksi julkaisustaan ja yksi 60-luvun eniten tienanneista elokuvista, teosta pidetään floppina. Tuotannon kanssa oli ongelmia ja ohjaaja vaihtui Joseph L. Mankiewicziin. Rahaa paloi kohtauksiin ja palkkioihin niin paljon, että näin suuria spektaakkeleita ei enää ruvettu tekemään. Teos ei ainoastaan vaikuttanut genrensä häviämiseen, vaan myös suuren mittaluokan elokuvien loppumiseen.

Suuruudestaan huolimatta Kleopatra ei ole esimerkiksi niin hyvä elokuva kuin Ben Hur. Eeppinen kerronta ja hidas tarina ovat aiheensa takia oikeutettuja, mutta meinaavat vähän kääntyä elokuvaa vastaan. Ehkä neljä tuntia on hieman liikaa, kuuden tunnin kadonneesta versiosta puhumattakaan. Samalla oikeastaan vain Taylor tuo näyttelyllään puhtia jo niin tunnettuun nousu ja tuho -tarinaan.

Kleopatra on Taylorin elokuva, kaikkien spektaakkeleiden kuningatar!

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0056937/

https://www.rottentomatoes.com/m/1004330-cleopatra/

Natural Born Killers (1994)

Natural Born Killersistä en tiennyt etukäteen muuta kuin sen, että kyseessä olisi todella väkivaltainen Oliver Stonen tekele. Ohjaaja on tunnettu hyvin kyseenalaisista aiheistaan, eikä Stone petä nytkään. NBK on väkivaltaa ja mediaa käsittelevä äärimmäisyyksiin viety satiirinen toimintaelokuva. Katsominen tuntui raskaalta jopa näin karaistuneelle katsojallekin.

Elokuvan tarina on sekoitusta Bonniesta ja Clydestä sekä Julmasta maasta. Pääosakaksikko, Mickey ja Mallory ovat rakastavaisia murhamatkalla. Kaksituntinen elokuva jakautuu kahteen osaan: parin tapaamisen jälkeiseen murhareissuun ja vankilapakoon. Koko elokuvan aikana tapahtuu silmännäkemättömän paljon tappamista ja väkivaltaa. Woody Harrelson on loistavan impulsiivinen Mickey ja Juliette Lewis huomattavan pippurinen Mallory. Hattua pitää myös nostaa Tommy Lee Jonesin inhottavalle vankilajohtajalle.

Kerronta on todella psykedeelistä. Ensimmäinen ajatukseni ennen alkutekstejä oli, että leffa on todella tarantinomainen. Näinhän se oli, sillä Tarantino on kirjoittanut alkuperäiskäsikirjoituksen. Kerronta sekoittelee erilaisia genrejä keskenään. Mukana on jopa animaatioita! Erityisen nerokas on kohtaus Malloryn nuoruudesta. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja -väkivalta on puettu amerikkalaiseksi Sitcomiksi, joka huvitti minua paljon. Kerronnasta huolimatta katsojan on helppo pysyä koko ajan mukana. Tarina saavuttaa psykologiset mittasuhteet, koska leffan päälle on vielä lisätty kova efektisekamelska.

Natural Born Killers ei viittaa ainoastaan vain pääosakaksikkoon, vaan myös ihmislajin yleisesti. Vankilanjohtaja on ihan samanlainen täysi kusipää kuin Mickey ja Mallory. Etsivä Scagnetti oikeasti murhaa prostituoidun hotellissa ja väärinkäyttää asemaansa poliisina. Viimeistään kaikki räjähtää käsiin lopun vankilakohtauksessa vankien tappaessa silmittömästi toisiaan ja poliiseja. Ohjaaja Stone on Vietnamin sodan veteraani, eli hän ymmärtää aiheen. Yksi elokuvan pelottavista sanomista on se, kuinka väkivalta on niin syvällä ihmisluonteessa.

Efektisekamelska on paikoittain todella harkittua. Mustavalkoiset kuvat kertovat ohjaajan mukaan sisäisistä asioista mielen sisällä ja värilliset kuvat ulkoisista. Vihreä väri kertoo mielen myrkyllisyydestä. Dialogia toistetaan ja pahoihin asioihin assosioituneita kuvia vilisee ruudun täydeltä. Olin näkevinäni 2001: Avaruusseikkailun silmän, josta mieleeni tuli elokuvan käsittelemä ihmisapinoiden aseiden keksiminen. Mukana oli myös mainoksia keventämässä tunnelmaa ja lukemattomia muista elokuvista napattuja kohtauksia. Arpinaama, Frankenstein O.J. Simpson jne. Elokuvassa on hädin tuskin yhtään normaalia suoraan kuvattua kohtausta.

Natural Born Killers kritisoi kovasti median tapaa tehdä vakavasti otettavista aiheista roskaviihdettä. Murhaajista ja sarjamurhaajista tehdään televisio-ohjelmia, jonka tyhmä kansa ottaa ilolla vastaan. Ahne media näkee ihmiset vain keinona rikastua. Vain Amerikassa on tuon tason mediaa. Ounastelisin Tarantinolla olevan näppinsä pelissä aiheen kanssa. Vaikka Stone muuttikin käsikirjoitusta paljon, on alkuperäinen ajatus selvä. Kiinnostuneisuus rikollisuuteen on vahvaa. Elokuva haluaa herättää katsojissa eettisiä kysymyksiä median toiminnasta.

On hienoa, että Oliver Stone on osannut nähdä aiheen syvemmin ja uskaltanut tehdä elokuvasta rajun. Natural Born Killersin surrealistinen matka jää varmasti pyörimään katsojan mieleen pitkäksi aikaa.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0110632/

https://www.rottentomatoes.com/m/natural_born_killers/

Yksin Marsissa (2015)

Ridley Scott on arvostettu ohjaaja, jonka teoksista moni on sijoittunut avaruuteen. Mielipiteitä jakaneen Prometheuksen jälkeen ohjaaja ryhtyi tekemään Andy Weirin romaaniin perustuvaa elokuvaa astronautista, joka jää onnettomuuden jälkeen Marsille yksin. Yksin Marsissa (The Martian) on melko hyvin kasassa pysyvä yhden miehen selviytymiskuvaus.

Ares-tehtävän astronautit kohtaavat yllättäen voimakkaan myrskyn Marsissa ja joutuvat jättämään planeetan. Mark Watney on amerikkalainen astronautti, jonka luullaan kuolleen myrskystä aiheutuneessa onnettomuudessa. Kun Watney herää, hän on planeetan ainut asukki. Eloonjäämistaistelu alkaa. Kun maassa huomataan Watneyn olevan elossa, alkaa täälläkin kuumeinen miettiminen siitä, kuinka mies saadaan turvallisesti maan kamaralle takaisin.

Elokuvan teknologiakuvaus on muistutus siitä mikä meitä odottaa. Jo nyt teknologia riittäisi Marsiin matkustamiseen. Tulevat vuosikymmenet saavat näyttää todellisuuden. Hienot yksityiskohdat näyttävät oikein kauniilta ja tuovat jatkuvasti mieliimme mukaan nykyisen teknologiamme tilan. Herätyksenä halutaan tuoda tietenkin myös ajatus siitä, että tekniikka voi täydellisyydestään huolimatta pettää. Elokuva on pyritty tekemään mahdollisimman edustavasti myös tiedettä ajatellen, vaikka virheitä oli varmasti mukana.

Matt Damon näyttelee Mark Watneytä. Miehen näytteleminen on oikein hyvää, mutta olisin ehkä kaivannut enemmän hahmopsykologiaa. Watney on kuitenkin planeetalla yksin kaikki ne monet sadat päivät. Astronauteilta odotetaan hyvää psyykkistä kestävyyttä, mutta ei kuitenkaan ihan liikoja. Motiiveja selviytymiseen ei myöskään käydä sen kummemmin läpi. Jeff Daniels on perushyvä NASAn päällikkönä. Sean Bean ja Chiwetel Ejiofor tekevät myös vahvat roolisuoritukset. Ihme ettei Bean kuollut. Kirosanoja käytettiin varmaan juuri se kiintiömäärä alempaa ikärajaluokitusta varten.

Yksin Marsissa on kuin modernisoitu Robinson Crusoe-seikkailu. Selviytyminen ja koettelemukset vievät tarinaa eteenpäin. Watneyllä on käytössään Ares-tehtävää varten Marsiin tuotu avaruusparakki sekä ajokulkuneuvo. Koska mies on kasvitieteilijä, hän alkaa kasvattaa perunoita. Näin jälkikäteen herää kysymys: mitä tärkeitä tehtäviä kasvitieteilijällä voi olla Marsissa? Kuitenkin, katsojaa pidetään melko jännityksessä lopetukseen asti, joka harmillisesti menee vähän liian sähläykseksi. On aluksen räjäyttämistä ja Iron Manin lentelemistä. Hiukka hajanaista.

Ridley Scottin ohjaus on myös sitä perushyvää. Parasta karussa planeetassa ovat oranssit ja punaiset värit. Yksin Marsissa on ihan jännittävä tieteiselokuva, joka räväyttää näyttävyydellään. Pääsihän Marsiin myös mukaan suomalainen Fiskars-lapio.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt3659388/?ref_=nv_sr_1

https://www.rottentomatoes.com/m/the_martian/

Piin elämä (2012)

Kuka nyt luulisi, että tarina teinipojasta pelastusveneessä tiikerin kanssa voisi saavuttaa niin upean suuret mittasuhteet? Piin elämä (Life of Pi) on kaunis selviytymistarina Jan Martellin romaanin pohjalta. Itselleni Piscine Molitor Patel tuli jo tutuksi lukion englannin tunneilta. Tekstikirjassamme oli katkelma Martellin romaanista, jossa Pi esitteli itsensä. Muistan edelleen ulkoa katkelmia tekstistä.

Tarina on hyvin yksinkertainen. Monia uskontoja seuraava Piscine Patel (Suraj Sharma), tuttavallisemmin Pii, joutuu muuttamaan perheensä kanssa pois Intiasta. Perhe omistaa eläintarhan, joten eläimetkin pitäisi ottaa mukaan. Laivamatka Kanadaan pysähtyy myrskyyn ja Pii jää ainoana ihmisenä eloon. Ongelmana on vain se, että pelastusvene pitää jakaa tiikerin kanssa. Koko tarina kerrotaan takaumina aikuisen Piin muistellessa tapahtumia.

Pii on loputon desimaaliluku. Valtamerikin tuntuu samalla lailla loputtomalta. Ohjaaja Ang Leen karu kuvaus loputtomasta vedestä tuo uhkaa Richar Parker -tiikerin rinnalle. Ruokaa pitäisi saada kalastamalla, koska tiikerille tulee nälkä. Pii tekee myös eläimelle selväksi reviirin avulla kuka on herra. Tiikerinkoulutukseen menee aikaa. Liki loppumattomat vastoinkäymiset eivät lannista Piitä. Tarina on kuin metafora ihmisestä ja luonnosta. Klassinen selviytymisseikkailu.

Elokuva on tehty pääosin tietokoneella. On huikeaa ajatella mitä kaikkea uskomatonta nykyajan ekspertit voivat luoda cgi:llä. Myrskyt, eläimet ja jopa ympäristöt ovat kaikki tietokonetehosteita. Kaikki näyttää hyvältä, mutta ei tunnu ihan siltä. Omasta mielestäni monet tietokonetehosteet menettävät tehoaan kun niitä käytetään liikaa tai katsoja pistetään keskelle sitä kaikkea efektisekamelskaa. Richard Parker on todella upea eläin, mutta tuntuu tiikeriltä enemmän ulkopuolelta.

Lopetus kääntää koko elokuvan tarinan ihan päälaelleen. Pii kertoo myös vaihtoehtoisen tarinan siitä, kuinka eloonjääneitä oli neljä: kokki, Piin äiti ja mies, jolla on murtunut jalka. Kokki tappaa loukkaantuneen miehen pyydysten takia ja surmaa Piin äidin puukolla. Kun hän tajuaa menneensä liian pitkälle, Pii tappaa kokin ja joutuu selviytymään pelastusveneessä yksin. Tiikeri on allegoria Piistä. Samalla tavalla katsojille näytetyn tarinan pelastusveneessä oli alussa tiikerin lisäksi hyeena (kokki), apina (äiti) ja seepra, jolla oli murtunut jalka. Vain Pii ja tiikeri jäivät jäljelle. Itselläni heräsi ajatus siitä, että tämä tarina on se todellinen, ja tiikeritarina on kerrottu vertauskuvien kautta.

Piin elämä kerää kyllä pisteet kotiin elokuvauksellaan (cinematography). Värien käyttö on todella kaunista. Koko elokuvan ajan viljellään nautiskeltavaa visuaalisuutta. Elokuva oli suuri taloudellinen menestys ja sai monia palkintoja. Melkein jokainen tutkimani nettisivu kertoi siitä, kuinka elokuva tehtiin 3D-malliseksi. Olisihan se varmaan hienoa katsottavaa sekin, vaikka en 3D-tekniikasta kovin välitäkään. Piin elämä taisi olla Ang Leen ensimmäinen 3D-projekti.

Piin elämä on hieno koko perheen elokuva, joka ansaitsee kunniaa kokeilevasta erilaisuudestaan.

– So which story do you prefer?

– The one with the tiger. That's the better story.

– Thank you. And so it goes with God.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0454876/

https://www.rottentomatoes.com/m/life-of-pi/

Kuin surmaisi satakielen (1962)

Mitä kirjoittaa liki täydellisestä elokuvasta? Harper Leen romaani ”To Kill a Mockingbird” on maailmankirjallisuuden klassikko. En ole teosta koskaan lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva antoi todella selvän kuvan romaanin sisällöstä. Kuin surmaisi satakielen on kuvaus 1930-luvun Amerikasta, jota lama on runnellut ja jossa yhteiskunta on vahvasti jakautunut. Elokuva on todellinen mestariteos.

Tarina kertoo Atticus Finch -nimisestä miehestä ja tämän perheestä. Atticus toimii lakimiehenä ja pystyy tästä syystä elättämään perhettään vielä suhteellisen hyvin lamaa ajatellen. Hänellä on kaksi lasta, Scout ja Jem. Vaimo on menehtynyt. Teos on kuin kaksi tarinaa päällekkäin. Toinen kertoo lapsista ja toinen lakijutusta oikeudessa. Atticus puolustaa Tom Robinsonia (Brock Peters), raiskauksesta syytettyä tummaihoista miestä hankalassa jutussa. Mies on syytön, mutta ihonväri kertoo kaikille muuta. Lapset taas leikkivät ja ovat uteliaita naapurissa asuvasta eristäytyneestä Radleyn perheestä.

Ajankuvaus on kerta kaikkiaan jäätävän autenttisen tuntuista. Atticus on kuin malliesimerkki reilusta ja oikeudenmukaisesta ihmisestä. Missä ovat kohteliaisuus, tavat ja tasa-arvo 1930-luvun masentuneessa maassa? Aikaisemmin kritisoin Gregory Peckiä Navaronen tykeissä siitä, kuinka mies oli itselleen sopimattomassa roolissa. Nyt tapahtuu päinvastaista: rooli on miehelle täydellinen. Rauhallinen, älykäs ja opettavainen Atticus toimi Peckillä niin hyvin, että mies sai näyttelijäsuorituksestaan ansaitusti Oscarin. Lapsinäyttelijät ansaitsevat ihan yhtä lailla tunnustusta työstään.

1930-luvun amerikkalaisessa elämässä ei ole paljoa maarittelemista. Suurin osa elokuvan kohtauksista nähdään Finchin lasten silmin. Lapset tietenkin leikkivät, mutta uteliaisuutensa takia altistuvat myös kaikenlaiselle ikävälle. He puhuvat jatkuvasti naapurissa asuvasta Boo Radleystä (Robert Duvallin debyytti). Boo on eristetty mielisairautensa takia muista ihmisistä. Kun he uskaltautuvat Radleyn perheen pihalle, ovat vastassa haulikon haulit. Yksi päivä humalainen mies uhkaa lapsia. Toinen päivä lähistöllä on raivotautinen koira. Atticus ampuu eläimen ensimmäisellä laukauksella ja häntä kutsutaan alueen parhaaksi ampujaksi. Mieleeni tuli automaattisesti ajatus siitä, että Finch on ensimmäisen maailmansodan veteraani.

Atticus Finch ja Tom Robinson

Teos ottaa kantaa ikuiseen aiheeseen nimeltä rasismi. Vaikka oikeudessa kaikkien yksilöiden pitäisi olla samanarvoisia, ei asia näin ole. Tom Robinson tuomitaan raiskauksesta vankeuteen. Kahden valkoisen valheelliset todistajanlausunnot kumoavat yhden tummaihoisen miehen lausunnon ja kaiken järjen. Elokuvallisessa ilmaisussa joukkokohtaukset ovat aina vakuuttavia. Peckin monologi täydessä oikeussalissa on hieno kohtaus. Liki yhtä upeaa on Peckin kävely ulos oikeussalista: erillään valkoihoisista istunut tummaihoisten yhteisö nousee seisomaan ja osoittaa miehelle kunnioitusta tyhjässä salissa.

Ehkäpä kaikista kohtauksista hienoin on ”lynkkauskohtaus.” Kun vihainen miesjoukko on matkalla lynkkaamaan Tom Robinsonia, Atticus on oven edessä tiellä. Tilanne uhkaa kärjistyä, mutta lapset saapuvat yllättäen paikalle. Scout tunnistaa yhden miehen luokkakaverinsa isäksi ja kehuu tämän poikaa mukavaksi ja toivottaa tälle terveisiä. Lapset murtavat miesten mielialan ja sakki hajaantuu. Mitä luultavimmin he pelastavat samalla myös isänsä ja Robinsonin hengen. Kaikki viattomasti niin, että lapset eivät edes tajunneet mistä oli kyse.

Robert Mulliganin ohjaus on silmiä hiveltävää katseltavaa alun laatikkokohtauksesta alkaen. Lopputuloksena on äärimmäisen hyvä draamaelokuva sekä yksi tunnetuimpia oikeussalidraamoja. Kuin surmaisi satakielen on opettavainen ja surullinen tarina. Yksi parhaimpia elokuvia mitä olen nähnyt.

★★★★★

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0056592/

https://www.rottentomatoes.com/m/to_kill_a_mockingbird/

Se toisesta maailmasta (1951)

Vasta katsomani Tarantinon The Hateful Eight otti kuulemma vaikutteita John Carpenterin The Thing -elokuvasta. Tuo elokuva oli taas uudelleenfilmatisointi tästä elokuvasta. Se toisesta maailmasta (The Thing from Another World) on yksi tunnetumpia 50-luvulla tehtyjä scifi-kauhuelokuvia. Genren teoksia tehtiin paljon noihin aikoihin.

Juoni kertoo arktisesta etuvartioasemasta, jota hallinnoivat tiedemiehet ja ilmavoimien toimihenkilöt. Lähialueelle putoaa jonkinlainen laite, jota epäillään lentokoneeksi. Kun tutkimusryhmä saapuu paikalle, käy ilmi, että kyseessä on lentävä lautanen. He löytävät syvältä jäästä olion ja vievät sen asemalle. Örkki vapautuu jäästä ja alkaa riehua. Kuolonuhreja syntyy ja hirviö uhkaa koko laitosta. Sitä vastaan ruvetaan taistelemaan ja örkki saadaan lopulta voitettua.

Elokuva tarjoaa omituista ajatusleikittelyä vieraan avaruuselämän kohtaamisesta. Tiedemiehet pitävät koko tapausta uskomattomana mahdollisuutena tieteelle. Armeijan veikot haluavat tuhota olennon ja pitävät sitä uhkana maalle. Lehdistö haluaa paljastaa tapauksen maailmalle ja kritisoi salailua. Tragikoomista on se, kuinka he kaikki yhdessä tuhoavat lentävän lautasen vahingossa ja kuinka hirviö pääsee vapaaksi jäästä vahingossa.

The thing itsessään onnistutaan pitämään suurimmilta osin salaperäisenä avaruusoliona. Lähikuvia hirviöstä ei ole yhtään, mutta kaukokuvien perusteella eipä se olisi kummoiselta näyttänyt. Ulkonäköä ei kaiketi osattu päättää ja hirviötä näytellyt James Arness tuskaantui maskeeraukseen. Lopulta hän sanoi, että laitetaan hirviölle Frankensteinin päätä muistuttava maskeeraus. Siltä hirviö tosiaankin näytti.

Nyt se sitten karkasi...

Elokuvassa annetut tieteelliset selitykset ovat hyvin mielenkiintoisia. The thing on jonkinlainen avaruusporkkana. Selitys siitä, kuinka kasvi on kehittynyt älykkääksi elämäksi toimi mielestäni ihan hyvin. Onhan olemassa kuitenkin lihansyöjäkasveja, jotka metsästävät ja osaavat jollain lailla toimia intuitiivisesti. Toisaalta taas selitys siitä, kuinka kasvi käyttää verta elääkseen sekä lisääntyäkseen oli ihan typerä.

En uskalla sanoa kuka ohjasi elokuvan. Vaikka alkuteksteissä lukeekin Howard Hawksin nimi, ei asia mennyt ihan niinkään. Christian Nyby oli ilmeisesti alkuperäinen ohjaaja ja Hawks tuottaja. Uskotaan, että Hawks otti ohjaajan roolin käsiinsä kesken kuvausten ja ohjasi elokuvan loppuun. Ohjaus on kuitenkin selkeää ja nopeasti tarinaa eteenpäin vievää. Hienoja kohtauksia ovat mm. miesten muodostama rinki jään ympärillä sekä hirviön lopullinen taltuttaminen.

Se toisesta maailmasta on tyypillisiä B-luokan scifi-kauhuelokuvia 50-luvulta. Näyttelijäsuoritukset olivat oikeastaan nyt ihan mukiinmeneviä. Paras suoritus tuli Douglas Spenceriltä lehtimiehenä. Tämä teos ei todellakaan ollut pahimmasta päästä, vaan parhaimmillaan antoi ihan hauskan katselukokemuksen.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0044121/

https://www.rottentomatoes.com/m/1021242-thing/

The Hateful Eight (2015)

Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva "The Hateful Eight" on vihaa pursuava länkkärijännäri. Uskomuksista poiketen teos ei ole perinteinen lännenelokuva, vaan pikemminkin hidas kissa ja hiiri -leikki Agatha Christien tyylillä yhdessä huoneessa. Tämä hidas spektaakkeli ei ollut ihan sitä mitä Tarantinolta odotin. Tästä huolimatta pidin silti elokuvaa ihan kelpo viihteenä.

The Hateful Eight kertoo toisilleen tuntemattomasta joukkiosta, joka ajautuu lumimyrskyn takia suojaan. Aluksi kaikki on rauhallista, mutta sitten henkilöistä alkaa paljastua yhtä sun toista. Melkein kaikki kohtaukset sijoittuvat yhteen huoneeseen. Tämä tekee hieman hallaa tarinalle, mutta onneksi elokuva on pullollaan hyviä näyttelijöitä. Mukana ovat Samuel L. Jacksonin ja Kurt Russelin palkkionmetsästäjät, Walton Gogginsin näyttelemä sheriffi, salaperäiset Michael Madsen sekä Tim Roth ja Bruce Dernin näyttelemä kenraali Smithers. Tarina keskittyy Jennifer Jason Leighin ympärille. Leigh näyttelee hirtettäväksi vietävää Domergueta erinomaisesti.

Aloitus on suorastaan tajunnan räjäyttävä. Morriconen musiikki alkaa soida ja kuvissa näkyy uskomattoman hienoja armottomia maisemakuvia lumisesta Wyomingista. Alkutekstit pärähtävät silmille ja ruudulla näkyy pitkä otos rististä ja vankkureista. Sen jälkeen tarinassa ruvetaan tutustumaan hahmoihin. Harmillisesti mielenkiintoni ei ihan meinannut pysyä yllä kaiken sen puhumisen takia. Vasta puolivälin jälkeen alkaa oikeasti tapahtua. Siinä vaiheessa itsestäni tuntui taas siltä, että elokuvalle tuli kiire. Tarinan lopussa kaikki räjähtää käsiin.

Tyyli on niin Tarantinomaista. Tarina on jaettu jälleen kerran lukuihin ja takaumakohtauskin löytyy. Luottonäyttelijät Samuel Jackson ja Michael Madsen ovat mukana. Dialogi on tuttua taidokasta sanailua. Nyt kuitenkin Tarantino menee vähän liian pitkälle. Elokuvassa vain puhutaan ensimmäisen puolitoista tuntia. Tiivistää olisi voinut enemmän, sillä nyt eteneminen on raastavan hidasta kaiken sen paskanjauhannan takia. Kun toinen puolisko alkaa, heitetään mukaan kertoja muutamaksi virkkeeksi. Tulee sitä yllättäviä juonenkäänteitäkin. Koreografia on jäätävän upeaa, mutta ei pelasta tylsyydeltä. Oikukasta ohjausta.

Yleensä väkivalta on Tarantinon elokuvissa jollain lailla oikeutettua. Kill Bill ja Django olivat kostoelokuvia, kunniattomissa paskiaisissa käytiin sotaa ja monet muut alkupään elokuvat eivät olisi tarinallisesti edenneet ilman väkivaltaa. Tässä elokuvassa kuitenkin tunnelma meni ihan sadistiseksi. Vihattavassa kahdeksikossa korostuu hahmojen vihattavuus. Kaikki ovat sadistisia paskiaisia eikä kenestäkään voi pitää. Tappaminen ja väkivalta on säälimätöntä. Kaikki kuolevat, ihan kaikki. Armoa ei anneta. Julmia brutaaleja murhia, johon nauretaan vain päälle. Mielipuolista menoa. Sanoisin, että tämä on kaikista Tarantinon elokuvista pessimistisin. On kuin mies itse olisi elokuvan nimen mukaisesti halunnut siitä vihatun.

Elokuva oli lähellä jäädä tekemättä. Käsikirjoitus vuoti nettiin ja Tarantinon piti kirjoittaa kohtauksia uusiksi. Toinen mielenkiintoinen kärhämä oli ohjaajan pakkomielle kuvata elokuvansa 70 millimetrin filmille. Ultra Panavisionia oli käytetty viimeksi 60-luvun spektaakkeleissa. Tästä syystä elokuva nähtiin vain muutamissa harvoissa teattereissa oikealla filmillä. Tämä elokuvaversio oli pitempi ja sisälsi alkumusiikin ja välitauon. Oliko filmin käyttö kuitenkaan perusteltua, jos maisemakohtauksia oli se 2% elokuvasta? Okei, katsoin karvalakkiversion, mutta pidennetyssäkin versiossa oli yhtä paljon sisäkohtauksia. Lisäksi tekijät rikkoivat vahingossa aidon 1880-luvun kitaran yhtä kohtausta varten. Auts.

Paikoittain tunnelma on suorastaan ahdistavaa. Kiitos tästä menee osittain Ennio Morriconen upealle musiikille. Liki yhdeksänkymppinen säveltäjämestari antoi alkuperäisen musiikin lisäksi Tarantinolle käyttöön muutaman käyttämättömän vanhan kappaleen John Carpenterin The Thingistä. Tarantinon itsensä mukaan elokuva on pieni kunnianosoitus tälle kauhuklassikolle. Kun mukana on vielä Kurt Russell ja armottomat sääolosuhteet lumimyrskyineen, mieleen tulee pakosti the Thing. Kauhuelementtejä on, mutta muutama kohtaus menee verisyydeltään ihan överiksi.

On kuin Tarantino olisi osoittanut vain olevansa vihainen nyt kaikelle. Ottaako hän kantaa nykyelokuvien tilanteeseen? Naispääosaa vain lyödään koko ajan turpaan. Elokuvien kuvaaminen digitaalisesti on saatanasta. Missä ovat spektaakkelit? Mihin hävisi nykyelokuvien väkivalta? Tarantino on tapellut vastaan ja tehnyt niin kuin itse haluaa. Tästä syystä The Hateful Eight on todella mielenkiintoinen tapaus.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt3460252/

https://www.rottentomatoes.com/m/the_hateful_eight/

Isiemme liput (2006)

Clint Eastwoodin ohjaajaura alkoi jo 1970-luvulla. Tähän päivään saakka mies on ahkerasti näyttelemisen ohella ohjannut monia elokuvia. Isiemme liput (Flags of Our Fathers) kuuluu miehen parempiin ohjauksiin ja hyvä niin, koska aihe ansaitsee vähintään hyvää. Isiemme liput kertoo tarinan yhdestä kuuluisimmista otetuista valokuvista toisen maailmansodan aikana: Iwo Jiman lipusta.

Tarina on jaettu periaatteessa kolmelle eri aikatasolle. Tärkein on tietenkin sotakuvaus Iwo Jimasta ja lipun pystyttäminen. Toinen taso kertoo kolmesta eloonjääneestä lipun pystyttäjästä kiertämässä Amerikkaa ja keräämässä rahaa propagandalla sotaa varten. Viimeinen taso sijoittuu suurin piirtein nykyaikaan, jolloin viimeinen tapahtuman eloonjäänyt nukkuu pois. Periaatteessa kerronta toimii ihan toimivasti näin. Hienoja kohtia ovat erilaiset mielessä tapahtumat siirtymät esimerkiksi juhlien tykeistä oikeiden tykkien keskelle.

Isiemme lipuissa keskitytään sankaruuden käsitteeseen. Mitä on sankaruus ja ketkä ovat sodan sankareita? Sodasta selvinneet sanovat kuolleiden olevan sankareita ja kansa sanoo sodasta selvinneiden olevan sankareita. Sotaveteraanit kertovat, että sotaa voivat ymmärtää todellisuudessa vain ne, jotka ovat sen kokeneet. He eivät ole ylpeitä teoistaan ja asioista ollaan mieluummin hiljaa. Tosiasiassa sotilaat halusivat vain selviytyä jollakin keinolla elossa sodasta ja sitä pidettiin sankaruutena.

Iwo Jiman lippu on elokuvan keskiössä. Kuuluisa valokuva otettiin saaren vuorella, taktisesti tärkeässä paikassa. Alkuperäinen lippu oli pienempi. Valokuvan lippu on lavastettu, ja tämä aiheutti paljon hämminkiä amerikkalaisissa. Amerikkaan sankareiksi rahaa keräämään päätyivät kuvassa esiintyvät miehet, eivät alkuperäisen lipun pystyttäjät. Tosiasiassa valokuva on voimakas siitä syystä, ettei siitä voida tunnistaa kasvoilta ketään. Mieleen syntyy tuntemattoman sotilaan käsite. Todelliset sankarit ovat sotilaat yhdessä kansan tukemana.

Uudelleen luotu lipun pystyttäminen.

Clint Eastwoodin sotakuvaus sijoittuu rintamalle yksilökokemuksiin. Kuvaus on kaunistelematonta ja paikoittain todella rumaa. Yhden sotilaan vatsa on revennyt ja hän laittaa hädissään ulostulleita elimiä takaisin sisälle. Toiselta irtoaa pää ja kolmannesta on jäljellä vain silpoutunut ruumis. Näissä oloissa eteenpäin taistelevat lääkintämies John Bradley (Ryan Philippe) sekä korpraalit Rene Gagnon (Jesse Bradford) ja Ira Hayes (Adam Beach). Nuoret näyttelijät tekevät hienot roolit kovien paineiden alla olevina sotilaina.

Valokuva osoittaa myös median  ja propagandan voiman. Lehteen nopeasti otettu kuva saattaa hyvinkin nousta fanaattisiin mittasuhteisiin. Lipun pystyttäneet eloonjääneet miehet nähdään hyötynäkökulmasta. Asiaa kampanjoidaan ja he päätyvät nostamaan rahaa propagandakoneiston eduksi. He päätyvät sankareiksi, vaikka sitä ovat kaikki muutkin sotilaat. Myöhemmin kun koko asia unohtuu, myös heidät unohdetaan. Intiaani Ira Hayesin kohtalo on surullisin. Mies alkoholisoituu ja kuolee melko nuorena.

Isiemme liput on hieman erilainen sotaelokuva, koska kaikki keskittyy tapahtumiin lipun ympärille, ei suoranaisesti Iwo Jiman taisteluun. Elokuvalla on myös sisarelokuva, Kirjeitä Iwo Jimalta, joka kertoo asioista japanilaisten näkökulmasta. Vaikka taas tämäkin sotaelokuva pursuaa patrioottisuutta, niin kyllä sille voi neljä tähteä antaa.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0418689/

https://www.rottentomatoes.com/m/flags_of_our_fathers/

Panssarikenraali Patton (1970)

Panssarikenraali Patton kiinnitti varmasti huomioni suuresta Oscar-määrästään. 7 Oscaria voittanut eeppinen sotaelokuva kertoo Yhdysvaltojen yhdestä tärkeimmästä kenraalista, George S. Pattonista, toisessa maailmansodassa. Teos on varsinainen patrioottinen spektaakkeli, mutta samalla todella hieno sotaelokuva omassa genressään. Sotaa näytetään, mutta suurin osa keskittyy enemmän elokuvan nimihenkilöön.

Patton on todellinen henkilökuvaus. Elokuva jakautuu kahteen osaan. Alkuosa kertoo Pattonin johtamasta sodasta Pohjois-Afrikassa Rommelia vastaan ja loppuosa Euroopan taisteluista Normandian maihinnousun jälkeen. Pattonia näyttelee George C. Scott. Miehen näyttelijänsuoritus on todella vahva. Patton kuvataan todellisena armeijan paskiaisena. Sota on miehelle elämä ja kaikki. Elokuvan legendaarinen aloituspuhe lyö laudalta kaikki epäilykset. Scott on loistava yrmeänä karheaäänisenä kenraalina.

Pattonin hahmo on romantisoitu täysimittaiseksi sota-asiantuntijaksi ja sotahistorioitsijaksi. Hän viljelee viittauksia sekä tarinoita mitä erilaisempiin taisteluihin jopa 2000 vuoden takaa. Hän haluaisi tulla muistettavaksi toisesta maailmansodasta, mutta sodan käsite on muuttunut liikaa. Nykyään sotilashenkilöiden pitää olla myös poliitikkoja, diplomaatteja ja kovia taktikkoja. Ehkä elokuva haluaa myös muistuttaa ajatuksesta, että suuruudestaan huolimatta toinen maailmansota tulee olemaan vain yksi sota muiden joukossa ihmishistoriassa.

Elokuvan tärkeistä ajatuksista saa kyllä hyvin kiinni. Kenties koko teos kulminoituu kohtaukseen, jossa Patton läimäyttää hermostunutta sotilasta sotasairaalassa. Kenraali on todella vanhan liiton sotilas ja näyttää ylpeytensä haavoittuneisiin "urheisiin" sotilaisiin. Mielisairaudet ja psyykkiset ongelmat kuitataan pelkuruutena, josta kenraali uhoaa teloittavansa miehen. Patton joutuu tapauksesta vaikeuksiin ja hänet sysätään syrjään. On mielenkiintoista ajatella miesten moraalin murtumista sellaisen komentajan alla. Vaikka kenraali olisi kuinka hyvä, ylilyöntejä ei saa tapahtua. Patton puhuu mitä sylki suuhun tuo ja joutuu siitä jatkuvasti ongelmiin.

Pattonin käsikirjoitti menestyksensä alussa oleva Francis Ford Coppola. Ohjauksesta vastaa Franklin J. Schaffner. Pattonissä häikäisevän hienoja kohtia ovat ohjaajan maisemakuvaukset ja suuret joukkokohtaukset. Kun puhun spektaakkelista, tarkoitan sitä. Alun tykistökohtaus on mielestäni kaikkien aikojen upein, suurin ja realistisen tuntuisin sotakohtaus mitä olen nähnyt. Mieleeni painui kuva kenraalista katsomassa vuorelta kaikkea räjähtelyä, tankkeja ja sotajoukkoja. Elokuva voisi olla toki hieman lyhyempi, sillä muutamissa kohdissa junnataan hieman paikoillaan. Patton noudattaa "väliaikakaavaa", mikä tuntuu tämänkaltaisessa tarinassa tarpeettomalta.

Erityisesti nautin elokuvan esittämästä uskottavan autenttisista kohtauksista. Oikea käytetty kalusto, oikeat räjähdykset ja jopa oikeat mahtavan suuret pommikoneet lähietäisyydeltä näyttävät miljoona kertaa paremmalta kuin nykyinen tietokoneroska. Tähän kaikkeen lisätään vielä suuri sotilasjoukko. Saksalaisetkin puhuvat saksaa. Luonto on myös otettu vahvasti sotaan mukaan säänä ja eläimistönä. Eläimiä näkee harvemmin sotaelokuvissa aiheena. Nyt mukaan on saatu Pohjois-Afrikan eksoottisuutta, Italian maaseutua ja jopa Pattonin oma Pitbull. Eläimiä kuolee ja ne kärsivät tapahtumista yhtä lailla. Tarkkuus ja huolellisuus on suorastaan ilahduttavaa.

Vaikka Jerry Glodsmithin hieno musiikki vaikuttaa välillä todella amerikkalaiselta ja muutamat kohtaukset uhkaavat välillä kaatua liikaa patrioottisuuden puolelle, elokuva kestää. Panssarikenraali Patton on julkaisun dvd-kannen mukaisesti "kerta kaikkiaan helvetinmoinen sotaelokuva."

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0066206/

https://www.rottentomatoes.com/m/patton/

Verivelka (2002)

Clint Eastwood on legenda. Melkein jo yhdeksänkymppinen herrasmies on ehtinyt tehdä elämänsä aikana hirmuisen monta elokuvaa. Miehen teokset jakautuvat hyviin, keskinkertaisiin ja huonoihin. Verivelka (Blood Work) on viimeinen Eastwoodin poliisielokuva. Se lukeutuu keskinkertaisiin jännäreihin, mutta pitää katsojan mielenkiintoa silti ihan mukavasti yllä.

Verivelka on Eastwoodin itsensä näyttelemä ja ohjaama tarina entisestä FBI-agentti Terry McCalebista, joka toipuu sydänsiirrosta. Sydämen luovuttanut nainen murhattiin ja naisen sisko pyytää Terryä selvittämään tapauksen. Hiljalleen tutkimisen jälkeen Terry tajuaa, että nainen murhattiin hänen takiaan. Sama veriryhmä mahdollisti sydämensiirron. Murhaaja on sama, jota Terry ei koskaan saanut kiinni työvuosinaan ja joka aina jätti hänelle murhapaikoille viestejä. Murhaaja on lähempänä Terryä kuin hän luuleekaan.

Clint Eastwood on tosiaan jo aika vanha näyttelemään poliisia tässä elokuvassa. Asian huomaa jo alun heikossa takaa-ajokohtauksessa. Homma kuitenkin lähtee käyntiin hieman yskähtelevän alun jälkeen. Tarina toimii mainiosti jo ikääntyneen Eastwoodin ympärillä jopa ihan oikeasti kekseliäällä tavalla. Elokuvaa kannattelee vahvasti myös Jeff Danielsin sopiva näytteleminen Terryn naapurina sekä mielipuolena. Vaikka Danielsin muistan "tosinuijan" roolista, niin ihan hyvä hän on oikeana sekopäänäkin.

Jazzin ystävänä Eastwood käyttää säveltäjä Lennie Niehausin musiikkia elokuvassaan. En tiedä paljoa Niehausista, mutta jazz taas kerran Clintin poliisielokuvassa tuntuu jo todella ylikäytetyltä. Toinen hieman kömpelö veto oli käyttää espanjalaista kitaraa muutamassa tunteikkaassa kohtauksessa Graciella Riversin kanssa (latinonäyttelijä Wanda de Jesus). Kaunis kitaramusiikki lyöty päälle ≠ (on eri suuri kuin) asiaa oikeasti edistävä kerronta. Kliseistä.

Omalla tavalla oli edelleen ilo nähdä Eastwood tutulle poliisinrooleilleen yrmeänä ja vihaisena äijänkäppänänä. Elokuva ei mässäile toiminnalla, vaan kääntyy olennaisesti enemmän trillerin puolelle. Ehkä Clint kävi elokuvaa tehdessä pienen maskuliinisen ikäkriisin, jota hänen piti paikata yhdellä rakkauskohtauksella. Nuoren naisen ja Eastwoodin juttu ei mielestäni ihan toiminut. Vaikka Eastwood oli jo liian vanha moniin kohtauksiin, niin kyllä tämä leffa nyt meni vielä läpi. Rimaa hipoen.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0309377/

https://www.rottentomatoes.com/m/blood_work/