Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva "The Hateful Eight" on vihaa
pursuava länkkärijännäri. Uskomuksista poiketen teos ei ole perinteinen
lännenelokuva, vaan pikemminkin hidas kissa ja hiiri -leikki Agatha Christien
tyylillä yhdessä huoneessa. Tämä hidas spektaakkeli ei ollut ihan sitä mitä
Tarantinolta odotin. Tästä huolimatta pidin silti elokuvaa ihan kelpo
viihteenä.
The Hateful Eight kertoo toisilleen tuntemattomasta joukkiosta,
joka ajautuu lumimyrskyn takia suojaan. Aluksi kaikki on rauhallista, mutta
sitten henkilöistä alkaa paljastua yhtä sun toista. Melkein kaikki kohtaukset
sijoittuvat yhteen huoneeseen. Tämä tekee hieman hallaa tarinalle, mutta
onneksi elokuva on pullollaan hyviä näyttelijöitä. Mukana ovat Samuel L.
Jacksonin ja Kurt Russelin palkkionmetsästäjät, Walton Gogginsin näyttelemä
sheriffi, salaperäiset Michael Madsen sekä Tim Roth ja Bruce Dernin näyttelemä
kenraali Smithers. Tarina keskittyy Jennifer Jason Leighin ympärille. Leigh
näyttelee hirtettäväksi vietävää Domergueta erinomaisesti.
Aloitus on suorastaan tajunnan räjäyttävä. Morriconen
musiikki alkaa soida ja kuvissa näkyy uskomattoman hienoja armottomia maisemakuvia
lumisesta Wyomingista. Alkutekstit pärähtävät silmille ja ruudulla näkyy pitkä
otos rististä ja vankkureista. Sen jälkeen tarinassa ruvetaan tutustumaan
hahmoihin. Harmillisesti mielenkiintoni ei ihan meinannut pysyä yllä kaiken sen
puhumisen takia. Vasta puolivälin jälkeen alkaa oikeasti tapahtua. Siinä
vaiheessa itsestäni tuntui taas siltä, että elokuvalle tuli kiire. Tarinan lopussa
kaikki räjähtää käsiin.
Tyyli on niin Tarantinomaista. Tarina on jaettu jälleen
kerran lukuihin ja takaumakohtauskin löytyy. Luottonäyttelijät Samuel Jackson
ja Michael Madsen ovat mukana. Dialogi on tuttua taidokasta sanailua. Nyt
kuitenkin Tarantino menee vähän liian pitkälle. Elokuvassa vain puhutaan
ensimmäisen puolitoista tuntia. Tiivistää olisi voinut enemmän, sillä nyt eteneminen
on raastavan hidasta kaiken sen paskanjauhannan takia. Kun toinen puolisko
alkaa, heitetään mukaan kertoja muutamaksi virkkeeksi. Tulee sitä yllättäviä
juonenkäänteitäkin. Koreografia on jäätävän upeaa, mutta ei pelasta tylsyydeltä.
Oikukasta ohjausta.
Yleensä väkivalta on Tarantinon elokuvissa jollain lailla
oikeutettua. Kill Bill ja Django olivat kostoelokuvia, kunniattomissa
paskiaisissa käytiin sotaa ja monet muut alkupään elokuvat eivät olisi
tarinallisesti edenneet ilman väkivaltaa. Tässä elokuvassa kuitenkin tunnelma
meni ihan sadistiseksi. Vihattavassa kahdeksikossa korostuu hahmojen
vihattavuus. Kaikki ovat sadistisia paskiaisia eikä kenestäkään voi pitää. Tappaminen
ja väkivalta on säälimätöntä. Kaikki kuolevat, ihan kaikki. Armoa ei anneta. Julmia
brutaaleja murhia, johon nauretaan vain päälle. Mielipuolista menoa. Sanoisin,
että tämä on kaikista Tarantinon elokuvista pessimistisin. On kuin mies itse
olisi elokuvan nimen mukaisesti halunnut siitä vihatun.
Elokuva oli lähellä jäädä tekemättä. Käsikirjoitus vuoti nettiin
ja Tarantinon piti kirjoittaa kohtauksia uusiksi. Toinen mielenkiintoinen kärhämä
oli ohjaajan pakkomielle kuvata elokuvansa 70 millimetrin filmille. Ultra
Panavisionia oli käytetty viimeksi 60-luvun spektaakkeleissa. Tästä syystä
elokuva nähtiin vain muutamissa harvoissa teattereissa oikealla filmillä. Tämä
elokuvaversio oli pitempi ja sisälsi alkumusiikin ja välitauon. Oliko filmin
käyttö kuitenkaan perusteltua, jos maisemakohtauksia oli se 2% elokuvasta?
Okei, katsoin karvalakkiversion, mutta pidennetyssäkin versiossa oli yhtä
paljon sisäkohtauksia. Lisäksi tekijät rikkoivat vahingossa aidon 1880-luvun
kitaran yhtä kohtausta varten. Auts.
Paikoittain tunnelma on suorastaan ahdistavaa. Kiitos tästä
menee osittain Ennio Morriconen upealle musiikille. Liki yhdeksänkymppinen
säveltäjämestari antoi alkuperäisen musiikin lisäksi Tarantinolle käyttöön
muutaman käyttämättömän vanhan kappaleen John Carpenterin The Thingistä.
Tarantinon itsensä mukaan elokuva on pieni kunnianosoitus tälle
kauhuklassikolle. Kun mukana on vielä Kurt Russell ja armottomat sääolosuhteet lumimyrskyineen,
mieleen tulee pakosti the Thing. Kauhuelementtejä on, mutta muutama kohtaus
menee verisyydeltään ihan överiksi.
On kuin Tarantino olisi osoittanut vain olevansa vihainen nyt
kaikelle. Ottaako hän kantaa nykyelokuvien tilanteeseen? Naispääosaa vain
lyödään koko ajan turpaan. Elokuvien kuvaaminen digitaalisesti on saatanasta.
Missä ovat spektaakkelit? Mihin hävisi nykyelokuvien väkivalta? Tarantino on tapellut
vastaan ja tehnyt niin kuin itse haluaa. Tästä syystä The Hateful Eight on todella
mielenkiintoinen tapaus.
★★★★☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti