Mitä kirjoittaa liki täydellisestä elokuvasta? Harper Leen romaani
”To Kill a Mockingbird” on maailmankirjallisuuden klassikko. En ole teosta
koskaan lukenut, mutta sen pohjalta tehty elokuva antoi todella selvän kuvan
romaanin sisällöstä. Kuin surmaisi satakielen on kuvaus 1930-luvun Amerikasta,
jota lama on runnellut ja jossa yhteiskunta on vahvasti jakautunut. Elokuva on
todellinen mestariteos.
Tarina kertoo Atticus Finch -nimisestä miehestä ja tämän
perheestä. Atticus toimii lakimiehenä ja pystyy tästä syystä elättämään
perhettään vielä suhteellisen hyvin lamaa ajatellen. Hänellä on kaksi lasta, Scout
ja Jem. Vaimo on menehtynyt. Teos on kuin kaksi tarinaa päällekkäin. Toinen
kertoo lapsista ja toinen lakijutusta oikeudessa. Atticus puolustaa Tom
Robinsonia (Brock Peters), raiskauksesta syytettyä tummaihoista miestä
hankalassa jutussa. Mies on syytön, mutta ihonväri kertoo kaikille muuta. Lapset
taas leikkivät ja ovat uteliaita naapurissa asuvasta eristäytyneestä Radleyn
perheestä.
Ajankuvaus on kerta kaikkiaan jäätävän autenttisen tuntuista.
Atticus on kuin malliesimerkki reilusta ja oikeudenmukaisesta ihmisestä. Missä
ovat kohteliaisuus, tavat ja tasa-arvo 1930-luvun masentuneessa maassa?
Aikaisemmin kritisoin Gregory Peckiä Navaronen tykeissä siitä, kuinka mies oli
itselleen sopimattomassa roolissa. Nyt tapahtuu päinvastaista: rooli on
miehelle täydellinen. Rauhallinen, älykäs ja opettavainen Atticus toimi Peckillä
niin hyvin, että mies sai näyttelijäsuorituksestaan ansaitusti Oscarin.
Lapsinäyttelijät ansaitsevat ihan yhtä lailla tunnustusta työstään.
1930-luvun amerikkalaisessa elämässä ei ole paljoa
maarittelemista. Suurin osa elokuvan kohtauksista nähdään Finchin lasten
silmin. Lapset tietenkin leikkivät, mutta uteliaisuutensa takia altistuvat myös
kaikenlaiselle ikävälle. He puhuvat jatkuvasti naapurissa asuvasta Boo Radleystä
(Robert Duvallin debyytti). Boo on eristetty mielisairautensa takia muista
ihmisistä. Kun he uskaltautuvat Radleyn perheen pihalle, ovat vastassa haulikon
haulit. Yksi päivä humalainen mies uhkaa lapsia. Toinen päivä lähistöllä on
raivotautinen koira. Atticus ampuu eläimen ensimmäisellä laukauksella ja häntä
kutsutaan alueen parhaaksi ampujaksi. Mieleeni tuli automaattisesti ajatus
siitä, että Finch on ensimmäisen maailmansodan veteraani.
 |
| Atticus Finch ja Tom Robinson |
Teos ottaa kantaa ikuiseen aiheeseen nimeltä rasismi. Vaikka
oikeudessa kaikkien yksilöiden pitäisi olla samanarvoisia, ei asia näin ole. Tom
Robinson tuomitaan raiskauksesta vankeuteen. Kahden valkoisen valheelliset todistajanlausunnot
kumoavat yhden tummaihoisen miehen lausunnon ja kaiken järjen. Elokuvallisessa
ilmaisussa joukkokohtaukset ovat aina vakuuttavia. Peckin monologi täydessä
oikeussalissa on hieno kohtaus. Liki yhtä upeaa on Peckin kävely ulos oikeussalista:
erillään valkoihoisista istunut tummaihoisten yhteisö nousee seisomaan ja
osoittaa miehelle kunnioitusta tyhjässä salissa.
Ehkäpä kaikista kohtauksista hienoin on ”lynkkauskohtaus.”
Kun vihainen miesjoukko on matkalla lynkkaamaan Tom Robinsonia, Atticus on oven
edessä tiellä. Tilanne uhkaa kärjistyä, mutta lapset saapuvat yllättäen paikalle.
Scout tunnistaa yhden miehen luokkakaverinsa isäksi ja kehuu tämän poikaa
mukavaksi ja toivottaa tälle terveisiä. Lapset murtavat miesten mielialan ja
sakki hajaantuu. Mitä luultavimmin he pelastavat samalla myös isänsä ja
Robinsonin hengen. Kaikki viattomasti niin, että lapset eivät edes tajunneet
mistä oli kyse.
Robert Mulliganin ohjaus on silmiä hiveltävää katseltavaa
alun laatikkokohtauksesta alkaen. Lopputuloksena on äärimmäisen hyvä
draamaelokuva sekä yksi tunnetuimpia oikeussalidraamoja. Kuin surmaisi
satakielen on opettavainen ja surullinen tarina. Yksi parhaimpia elokuvia mitä
olen nähnyt.
★★★★★
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti