Panssarikenraali Patton kiinnitti varmasti huomioni suuresta
Oscar-määrästään. 7 Oscaria voittanut eeppinen sotaelokuva kertoo Yhdysvaltojen
yhdestä tärkeimmästä kenraalista, George S. Pattonista, toisessa
maailmansodassa. Teos on varsinainen patrioottinen spektaakkeli, mutta samalla
todella hieno sotaelokuva omassa genressään. Sotaa näytetään, mutta suurin osa
keskittyy enemmän elokuvan nimihenkilöön.
Patton on todellinen henkilökuvaus. Elokuva jakautuu kahteen
osaan. Alkuosa kertoo Pattonin johtamasta sodasta Pohjois-Afrikassa Rommelia
vastaan ja loppuosa Euroopan taisteluista Normandian maihinnousun jälkeen.
Pattonia näyttelee George C. Scott. Miehen näyttelijänsuoritus on todella
vahva. Patton kuvataan todellisena armeijan paskiaisena. Sota on miehelle elämä
ja kaikki. Elokuvan legendaarinen aloituspuhe lyö laudalta kaikki epäilykset.
Scott on loistava yrmeänä karheaäänisenä kenraalina.
Pattonin hahmo on romantisoitu täysimittaiseksi
sota-asiantuntijaksi ja sotahistorioitsijaksi. Hän viljelee viittauksia sekä
tarinoita mitä erilaisempiin taisteluihin jopa 2000 vuoden takaa. Hän haluaisi
tulla muistettavaksi toisesta maailmansodasta, mutta sodan käsite on muuttunut
liikaa. Nykyään sotilashenkilöiden pitää olla myös poliitikkoja, diplomaatteja
ja kovia taktikkoja. Ehkä elokuva haluaa myös muistuttaa ajatuksesta, että
suuruudestaan huolimatta toinen maailmansota tulee olemaan vain yksi sota
muiden joukossa ihmishistoriassa.
Elokuvan tärkeistä ajatuksista saa kyllä hyvin kiinni. Kenties
koko teos kulminoituu kohtaukseen, jossa Patton läimäyttää hermostunutta
sotilasta sotasairaalassa. Kenraali on todella vanhan liiton sotilas ja näyttää
ylpeytensä haavoittuneisiin "urheisiin" sotilaisiin. Mielisairaudet
ja psyykkiset ongelmat kuitataan pelkuruutena, josta kenraali uhoaa
teloittavansa miehen. Patton joutuu tapauksesta vaikeuksiin ja hänet sysätään
syrjään. On mielenkiintoista ajatella miesten moraalin murtumista sellaisen
komentajan alla. Vaikka kenraali olisi kuinka hyvä, ylilyöntejä ei saa
tapahtua. Patton puhuu mitä sylki suuhun tuo ja joutuu siitä jatkuvasti
ongelmiin.
Pattonin käsikirjoitti menestyksensä alussa oleva Francis
Ford Coppola. Ohjauksesta vastaa Franklin J. Schaffner. Pattonissä häikäisevän
hienoja kohtia ovat ohjaajan maisemakuvaukset ja suuret joukkokohtaukset. Kun puhun
spektaakkelista, tarkoitan sitä. Alun tykistökohtaus on mielestäni kaikkien
aikojen upein, suurin ja realistisen tuntuisin sotakohtaus mitä olen nähnyt.
Mieleeni painui kuva kenraalista katsomassa vuorelta kaikkea räjähtelyä,
tankkeja ja sotajoukkoja. Elokuva voisi olla toki hieman lyhyempi, sillä muutamissa kohdissa junnataan hieman paikoillaan. Patton noudattaa "väliaikakaavaa",
mikä tuntuu tämänkaltaisessa tarinassa tarpeettomalta.
Erityisesti nautin elokuvan esittämästä uskottavan
autenttisista kohtauksista. Oikea käytetty kalusto, oikeat räjähdykset ja jopa
oikeat mahtavan suuret pommikoneet lähietäisyydeltä näyttävät miljoona kertaa
paremmalta kuin nykyinen tietokoneroska. Tähän kaikkeen lisätään vielä suuri
sotilasjoukko. Saksalaisetkin puhuvat saksaa. Luonto on myös otettu vahvasti sotaan
mukaan säänä ja eläimistönä. Eläimiä näkee harvemmin sotaelokuvissa aiheena.
Nyt mukaan on saatu Pohjois-Afrikan eksoottisuutta, Italian maaseutua ja jopa
Pattonin oma Pitbull. Eläimiä kuolee ja ne kärsivät tapahtumista yhtä lailla. Tarkkuus
ja huolellisuus on suorastaan ilahduttavaa.
Vaikka Jerry Glodsmithin hieno musiikki vaikuttaa välillä
todella amerikkalaiselta ja muutamat kohtaukset uhkaavat välillä kaatua liikaa
patrioottisuuden puolelle, elokuva kestää. Panssarikenraali Patton on julkaisun
dvd-kannen mukaisesti "kerta kaikkiaan helvetinmoinen sotaelokuva."
★★★★☆
Traileri ja linkkejä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti