Henkien kätkemä (2001)

Henkien kätkemä (Japani, 2001) on teos, johon latasin aimon ripauksen odotuksia katsottuani Totoron. Lähes joka ikinen nettisivu tai elokuvafani toteaa, että Henkien kätkemä on Hayao Miyazakin paras animaatioelokuva. DVD istui jonkin aikaa hyllyssä, ennen kuin se valikoitui illan angendaksi. Totoro oli sen verran raskas katsomiskokemus, että elokuvien väliin tuntui sopivalta jättää vähän aikaa.

Elokuvan tarinaa oli todella hankala ymmärtää sen kummallisuuden vuoksi. Chihiro-niminen tyttö muuttaa vanhempiensa kanssa uuteen kotiin, mutta juuri ennen perillepääsyä he pysähtyvät kummallisen luolan eteen. Luolan läpi kuljettuaan ulkoa löytyy autio kaupunki. Käy ilmi, että se on henkien asuttama paikka. Chihiron vanhemmat muuttuvat sioiksi ja kaupunki täyttyy hengistä. Chihiron täytyy mennä töihin henkien kylpylään pelastaakseen itsensä. Kylpylässä on kova hierarkia ja siellä tapahtuu kaikkea absurdia. Lopulta Chihiro pelastaa vanhempansa. Jotain sinne päin.

Animaatio on jälleen kerran kaunista katsottavaa. Suorastaan fantastista. Voin taas kuvitella tarkasti harkitun kuvakäsikirjoituksen, jonka pohjalta kaikki muu animaatio on tehty. Tietyllä tavalla animaatiotyötä on epäreilua verrata ”oikean maailman” elokuviin, sillä teokset eroavat toisistaan niin paljon. Tätä teosta kunnianhimoisempia animaatioita saa kyllä hakea. Miyazakilla on selvä visio siitä mitä haluaa teokseensa sisällyttää. Lopputulos on tunnelmaltaan jotain ainutlaatuista.

Henkien kätkemän tematiikka ja symbolismi meni itseltäni kyllä heittäen ohi. Minun täytyi jälkikäteen mennä tutkimaan internetin näkemyksiä ja tulkintoja. Yhden näkemyksen mukaan tarina on rinnastettavissa prostituutioon. No jaa… Miksei? Seuraavaksi mietitään lasten periksiantamattomuutta tiukoissa tilanteissa. Kuulostaa järkevältä. Yksi korostaa satumaailmaa osana kerronnallisuutta. Onhan tätä animaatioissa nähty. Itseäni hämmensivät jatkuvasti kaikki eläimet.

Totoroon verrattuna Henkien kätkemä oli tempoltaan paljon nopeampi, vaikka olikin pidempi kestoltaan. Toimintaa ja nopeita tilanteita on ehkä liikaakin. Luultavasti tämän takia huomasin olevani uupunut muutaman kohtausjatkumon jälkeen. Nautin itse enemmän rauhallisemmasta Totorosta, jonka yksinkertaistetumpi sisältö puhutteli myös enemmän. Henkien kätkemä oli kuin toimintaelokuva. Jos kulttuurishokki oli jo Totorossa suuri, niin tässä elokuvassa se oli vielä suurempi.

Kun elokuva päättyi, kysyin ääneen: ”Mitä ihmettä juuri katsoin?” Henkien kätkemä on yksi niistä elokuvista, joka esittää paljon kysymyksiä kuitenkaan vastaamatta niihin. Näistä kahdesta katsomastani Miyazakin elokuvista olen ymmärtänyt varmasti ainakin sen, että muuttaminen on vaarallista.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0245429/

https://www.rottentomatoes.com/m/spirited_away/

1900 (Novecento) (1976)

1900 (Novecento, Italia 1976) on fantastinen elokuva ja oiva esimerkki spektaakkelista. Kyseessä saattaa olla yksi Italian elokuvahistorian kunnianhimoisimmista elokuvista koskaan. Mahtipontisen viiden tunnin kestonsa aikana katsojalle esitetään tarina italialaisesta poikakaksikosta viiden sukupolven ajalta. Tapahtumat kattavat Italian historiaa 1900-luvun alusta toisen maailmansodan loppuun saakka.

Novecento tarkoittaa käsittääkseni italiaksi tarinaa vuosisadalta. 1900-elokuvanimeä käytetään taas Italian ulkopuolella muissa maissa. Kuitenkin, elokuva kertoo tarinan kahdesta samanikäisestä pojasta eri yhteiskuntaluokista. Olmo Dalco syntyy maanviljelijäksi ja Alfredo Berlinghieri kyseisen maatilan omistajan pojaksi. Parhaiden kaverusten elämää seurataan lapsuudesta toisen maailmansodan loppuun asti. 1900 on Italian Täällä Pohjantähden alla. Vuosikymmenten edetessä politiikka nostaa päätään. Sosialismi, kommunismi ja fasismi nousevat osaksi ihmisten elämää. Elokuvassa korostuu erilaisten ihmisten aika. Nousu ja tuho.

Näyttelijäkaarti on tunnettua ja todella ammattitaitoista. Pääosissa ovat Robert De Niro ja Gérard Depardieu. Parivaljakon kemia toimii hyvin veljellisesti mustan huumorin sävyttämänä. Molemmat näyttelijät tekevät parhaansa. Dominique Sanda näyttelee Adaa, elokuvan femme fatalea. Ada on epävakaa persoona, jonka seurasta saa hetkittäin loputtomasti irti. Kieroa fasisti Attilaa näyttelee Donald Sutherland. Hän ei ilmeiseti nauttinut yhtään roolisuorituksestaan elokuvan katsottuaan. Voin ymmärtää miestä hyvin, jos näyttelyä ajatellaan amerikkalaisesta näkökulmasta. Attila on kuitenkin minusta persoonallinen ja mielipuolinen pahis kaikkine tempauksineen ja virneineen.

Elokuvan sisältö on paikoittain todella kaunistelematonta. Nykykatsoja voi hyvinkin ahdistua teoksen voimakkaimmasta sisällöstä, joka jakautui seksuaaliseen ja väkivaltaiseen puoleen. Eläinten tappaminen on kuvattu juuri niin kuin se tapahtuu. Yhdessä kohtauksessa ammutaan sorsia ja toisessa teurastetaan elävä sika. Eläimet kituvat. Seksuaalinen sisältö esitetään sekin katsojalle kiertelemättä. Molemmat aiheet ovat osa elämää, eikä niitä sivuuteta. Nykyään moinen sisältö ei varmasti menisi sensuurin läpi. Olin ihmeissäni pariinkin kertaan. Tietyllä tavalla kyseessä on jotain todella ainutlaatuista.

Tämä on ensimmäinen koskaan näkemäni Bernardo Bertoluccin elokuva. Maisemakuvat ovat kauniita, kameratyö harkittua ja joukkokohtaukset hyvin toteutettuja. Teoksen jälkeinen tunnelma oli vakuuttava. Lopetus oli mieleenpainuva, se jäi jopa vaivaamaan päätä. ”Isäntä elää.” Ehkäpä lopussa heitetään ajatus siitä, että oikeasti oravanpyörä jatkuu loputtomasti, ja ihmiset tappelevat olemassaolonsa loppuun saakka. Kuka on milloinkin vallassa ja mitä aatetta milloinkin kannatetaan. Koko elokuvan kruunaa vahvasti mieleen jäänyt maestro Ennio Morriconen kaunis musiikki. Sitä tuli hyräiltyä koko viime viikko.

Katsoin itse elokuvasta vähän yli viiden tunnin dvd-version, jossa oli vain italiankielinen dubbaus. Elokuva on kaiketi puhuttu oikeasti kokonaan englanniksi, eli nyt italian kielen myötä iso osa näyttelijöiden työstä puuttui kokonaan. Toisaalta taas italiankielinen elokuva tuntui todella autenttiselta ottaen huomioon sen, mistä elokuva kertoi. En voisi kuvitellakaan kaikkia niitä vanhoja italialaisia puhumassa englantia. Dvd-versioni ei sisältänyt enkkudubbia. Pituus täytti kaksi dvd:tä, ja katsomiseen meni koko viikonloppu.

1900 on ainutlaatuinen tutkielma ajasta, elämästä ja maailman muutoksista. Se eroaa tunnelmaltaan vahvasti mistään näkemästäni eeppisestä elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän teoksen edes kerran elämän aikana.

Traileri ja linkkejä:

★★★★☆

http://www.imdb.com/title/tt0074084/

https://www.rottentomatoes.com/m/1900/

A History of Violence (2005)

A History of Violence (2005) lukeutui sellaisten elokuvien joukkoon, joita erilaiset elokuvanettisivut sattuvat mainostamaan sosiaalisessa mediassa ehkä hieman ylistäen. Tämäkin elokuva oli pari vuotta vanha tallennus, joka piti katsoa pois. Yleisesti ottaen elokuva oli ihan mielenkiintoinen ja mukaansatempaava teos, joka tarjosi hieman erilaisen tarinankin.

Perheellinen Tom Stall on pienen amerikkalaiskylän asukas. Hän pitää omaa kahvilaa ja elää rauhallista elämää. Yhtenä päivänä kahvilaan astuu kaksi sekopäätä ryöstäjää. Stall pelastaa henkilökuntansa hengen ampumalla rosvot. Asia saa paljon julkisuutta. Seuraavaksi irlantilainen mafia saapuu Tomin kahvilaan ja väittää tuntevansa hänet. Stall kieltää kaiken, mutta mafian ahdistelun ja uhkailun myötä hän joutuu paljastamaan, että on ollut menneisyydessä Joey Cusack -niminen rikollinen ja joutunut pakoilemaan heiltä. Nyt tutut ”kaverit” haluavat Joeyn hengiltä ja hänen on hoidettava asiat selväksi rikollisten kanssa.

Pääosaa, Tom Stallia näyttelee Viggo Mortensen. Mortensenia ei ole näkynyt kovin monessa elokuvassa Taru Sormusten Herrasta -trilogian jälkeen. Hän saa aikaan luonnollisen tuntuisen näyttelysuorituksen hämmentyneestä ja salaperäisestä miehestä. Vastaparina on Maria Bello, joka onnistuu esittämään epäuskoisuutta ja hyväksymisen tuskaa sopivasti. Tarina perustuu John Wagnerin sarjakuvaromaaniin. Tämän takia pahikset sisältävät hitusen sarjakuvamaisuutta. Ed Harrisin näyttelemä Carl Fogarty on hurjan näköinen toisen silmänsä kanssa. William Hurt tuo lopussa mukaan sopivaa mustaa huumoria.

Elokuvan on ohjannut David Cronenberg, eli mukana on luonnollisesti ”Cronenbergmaisia” asioita. Kaikkein näkyvin on räikeän väkivallan esittäminen special effects -tyyppisesti. Luotien tai väkivallan jäljet ihmiskehoissa ovat aika irstaan näköiset. Pisteet Cronenbergille siitä, että hän uskaltaa! Mieleeni juolahtivat pakosti Kärpäsen (1986) hienot efektit. Leffan aloitus on myös hieno yli neljän minuutin kestävä otos. Elokuvassa oli mielestäni koko ajan sitä jotain mukaansatempaavaa, vaikka tunne pieneni katsomisen edetessä.

Tarinan voisi oikeastaan jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen osa esittelee kaikki hahmot ja kulminoituu kahvila-ammuskeluun. Toinen osa paljastaa pikkuhiljaa Stallin oikean henkilöllisyyden. Episodi hänen pojastaan lyömässä turpaan kiusaajaansa antaa vihjeen katsojalle Tomin erilaisuudesta. Tietenkin katsoja tajuaa asian melko nopeasti, eikä rikollinen menneisyys ole kovin yllättävä. Kun toinen joukkio pahiksia kuolee, siirtyy elokuva viimeiseen osaan, jossa ”Joey” menee tapaamaan viimeisen joukkion pahiksia. Lopussa perhe ikään kuin hyväksyy hänet ruokapöytään ja osaksi perhettä kaikesta huolimatta.

A History of Violence tuntuu menettävän osan vetovoimastaan loppua kohden. Cronenberg on kuitenkin saanut aikaan mainion leffan, jota kyllä kelpaa katsoa perjantapitsan kanssa.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0399146/

https://www.rottentomatoes.com/m/history_of_violence/

Apollo 13 (1995)

Apollo 13 (USA, 1995) on hyvin tehty tositarina oikean Apollo 13:n matkasta. Jännittävä toimintaseikkailu pysyy hyvin kasassa pitkästä kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kestostaan huolimatta. Elokuva on sellainen perinteinen suuri Hollywood-spektaakkeli, josta on ihan mukavaa iltakatsomista.

Kuten kerrottu, elokuva kertoo kuuluisasta Apollo 13 -avaruuslennosta. Ihminen on juuri päässyt kuuhun ja tämän takia ihmisten mielenkiinto avaruuslentoja kohtaan on alkanut hävitä. Jim Lovell valitaan tälle lennolle Jack Swigertin ja Fred Haisen kanssa. Lovellin suurin unelma olisi päästä käymään kuussa. Lento etenee suunnitellusti, kunnes aluksen happitankki räjähtää keskellä matkaa. Vakava tilanne estää kuusuunnitelmat ja lento muuttuu operaatioksi saada astronautit turvallisesti takaisin maan pinnalle. Ongelmia tulee eteen jatkuvasti, mutta niistä kaikista selvitään.

Näyttelijäkaarti on ammattitaitoista porukkaa. Pääosassa Lovellina on Tom Hanks. Tuolloin hänen kuuluisuutensa saattoi olla ehkä suurimmillaan Forrest Gumpin ansiosta. Hän on perusvarma näyttelijä, joka tekee työnsä huolella. Hanksin mukana avaruudessa ovat sitten astronautit Bill Paxton (Fred Haise) ja Kevin Bacon (Jack Swigert). Mukana on myös Gary Sinise, joka sattumalta osui viimeisimmästä katsomastani elokuvasta myös tähän leffaan. Ed Harris vetäisee itsevarman suorituksen Nasan komentajana maapallolla.

Tapahtumia on äärimmäisen mielenkiintoista seurata joukkopsykologian näkökulmasta. Astronauttien selviämistä varten maassa kerättiin kaikki asiantuntijat ja älyköt yhteen ratkomaan milloin mitäkin ongelmia. Paine auttamisessa on kova, koska aikaa on niin vähän. ”Näistä heidän käytössään olevista välineistä pitäisi saada tämmöinen rakennettua.” Astronauttien olosuhteet aluksessa ovat jatkuvasti epäinhimilliset. Tarinaa on myös todella mielenkiintoista ajatella viestintäpuolelta. Kyseessä on kuitenkin melko uniikki tapaus viestinnän voimasta ja kommunikaation tärkeydestä.

En oikeastaan keksi Apollo 13:sta mitään huonompaa sanottavaa. Ehkäpä muutamat perhekohtaukset avaruuskohtausten välissä tuntuivat hieman rasittavilta, mutta toisaalta näin elokuvaa saatiin rytmitettyä sopivasti. Juoni on tietenkin ennalta-arvattavissa, koska tämän tarinan kohdalla tositapahtumia ei voida muuttaa. Yllätysmomenttia ei siis ole oikeastaan ollenkaan, jos tapahtumat tietää. Tällöin jännityskään ei pure kovin vahvasti.

Apollo 13 oli osoitus siitä, että lujalla tahdolla pääsee vaikka minne. Lopuksi elokuva suorastaan kysyy katsojalta, että milloinkas sitä mennään seuraavan kerran kuuhun? Avaruusohjelmat ovat olleet pitkän aikaa hiljaisemmalla vaihteella. Kuussa ei ole käyty pitkään aikaan, ja nyt nykyaikana ihmisten mielenkiinto suuntautuu Marsiin. Jos ihminen olisi halunnut, niin siellä olisi jo käyty.

”Houston, we have a problem.”

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0112384/

https://www.rottentomatoes.com/m/apollo_13/

Snake Eyes (1998)

Vaikka Snake Eyes (1998) on Brian De Palman elokuva, kuuluu teos silti tusinaleffojen kategoriaan. Harmi sinänsä, koska elokuvalla olisi voinut olla hyvinkin mahdollisuuksia parempaakin lopputulokseen. Yleisesti ottaen tämä elokuva ei tarjoa yhtään mitään kummempaa kuin sen mahdollisuuden, että katsoja voi sanoa nähneensä tämän De Palman elokuvan.

Tarina on sekava, mutta kuitenkin yksinkertainen… Rick Santoro on likainen ja rappeutunut poliisi, joka menee katsomaan suuren luokan nyrkkeilymatsia. Alueen turvallisuudesta vastaa hänen pitkäaikainen ystävänsä (olisiko ollut armeijan komentaja) Kevin Dunne. USA:n puolustusministeri on seuraamassa matsia ja häntä ammutaan kesken kaiken. Sekasorron laskeuduttua Santorolle selviää pikkuhiljaa kuinka asiat todella ovat ja mikä oli motiivi tähän murhaan.

Hahmot on kirjoitettu hävettävän huonosti. Rick Santoro esitellään ADHD-menolla. Hän ei osaa olla aloillaan tai rauhassa. Nicholas Cage tuntuu aluksi todella rasittavalta. Sen jälkeen mies (onneksi!) ja hänen näyttelemänsä henkilö vakavoituu ehkäpä jopa kummallisen nopeasti. Katsojalle esitellyn likaisen ja moraalittoman poliisin pitäisi olla muka yhtäkkiä sankari, mikä ei oikein tunnu luontevalta. Gary Sinise on roolitettu todella onnistuneesti pahiksen rooliin, vaikka tämäkin hahmo jää kovin yksitoikkoiseksi.

Katsojana pudistin monesti päätäni tarinan epäloogisuuksille ja kummalliselle kerronnalle. Kun Santoro etsii valvontaosaston miehen kanssa kameroista löytynyttä naista, he ovat tiiviisti radiopuhelimien välityksellä yhteydessä toisiinsa. Kun nainen löytyy, koko radiopuhelinhomma unohdetaan. Tarinassa on paljon kaikenlaista sekalaista sälää, joka voitaisiin kertoa yksinkertaisemmin ja fiksummin. Yli kymmenen tuhannen ihmisen pitäminen rakennuksessa ei toimi. Loppuratkaisu on kovin omituinen ja lopetus todella ällön kliseinen.

Yllättävää kyllä, De Palma on ollut vahvasti mukana kirjoittamassa tarinaa itse. Ehkä se selittää osan, koska Palma ei ole kirjoittanut kovin montaa elokuvaansa. De Palma on parempi ohjaajana, ja muutama kohtaus on loistavasti kuvattu. Esimerkiksi hotellihuoneiden yläpuolella liikkuva kamera on oiva keksintö. Palma käyttää moneen otteeseen myös hienoja pitkiä ottoja. Vain alun ammuskelukohtaus tuntuu absurdilta. Se, että hidastukset dramaattisen musiikin kanssa toimivat hyvin Koskemattomissa ei tarkoita sitä, että ne toimisivat toisen kaltaisessa kohtauksessa hyvin.

Snake Eyes on harmiton tusinatoimintajännäri, joka punoo jollain lailla hiljalleen yhteen kaikki erilaiset juonikuvionsa. Ei ehkä katsomisen arvoinen leffa.

★★☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0120832/?ref_=tt_mv_close

https://www.rottentomatoes.com/m/snake_eyes/

Michael Clayton (2007)

Michael Clayton (2007) on kahden tunnin rikosdraama ja trilleri. Tämäkin elokuva on melko keskinkertainen ja se tuli nyt katsottua vain sen takia, koska tallentavan digiboksin vanhimmat tallenteet häviävät pian, ja tämä elokuva oli poistuvien joukossa. Ehkäpä leffa valikoitui listasta nimenomaan George Clooneyn takia.

Michael Clayton on tarinan päähenkilö. Hän työskentelee newyorkilaisessa lakifirmassa likaisena lakimiehenä. Claytonin tehtävänä on siivota erilaisia yhtiöön liittyviä sotkuja. Hänen ystävänsä lakimies Arthur Edens ei halua jatkaa enää yli kuusi vuotta kestänyttä kallista oikeustapausta, koska hän tajuaa olevansa väärällä puolella. Edens haluaa julkistaa hallussaan olevat asiakirjat, mutta niiden arkojen tietojen takia firma häviäisi jutun. Firman johtohenkilö Karen Crowder tapattaa Edensin ja Clayton ryhtyy tutkimaan asiaa. Sitten Claytonkin yritetään ottaa hengiltä.

Tarina alkaa ihan lupaavasti George Clooneyn hienolla monologilla. Hän on juuri sopiva näyttelijä likaisen lakimiehen rooliin. Tilda Swinton on Clooneyn vastapari. Jostain syystä Swinton sopii todella hyvin lipeväksi ja moraalittomaksi firman johtohenkilöksi. Muistan nähneeni molemmat näyttelijät yhdessä jo eräässä Coenin veljesten elokuvassa. Tom Wilkinson näyttelee ansiokkaasti traagista Arthur Edensiä. Sydney Pollack tekee pienen sivuroolin lakifirman johtajana.

Elokuva käsittelee tietenkin paljon suurten yhtiöiden valtaa ja moraalitonta toimintaa suurten tulojen turvaamiseksi. Totuudesta ja oikeudesta ei välitetä, kun on kyse rahasta. Oikeusjuttu käsittelee maatalouden kemikaalien valmistajan yhdistettä, joka aiheuttaa syöpää. Maanviljelijät ovat lähes voimattomia suurten yritysten edessä. Moraalisesti rappeutuneet henkilöhahmot joutuvat puntaroimaan asiaa ja tekemään omat valintansa joko yhtiön puolesta tai sitä vastaan.

Tony Gilroy on sekä käsikirjoittanut että ohjannut elokuvan. Yhdistelmä toimii nyt onnistuneesti. Visio on selvä ja kaikki pelittää hyvin. Elokuvan suurimpia vahvuuksia on tarina, joka ei paljasta ja kerro liikaa. Minun oli aluksi jopa vaikea seurata tarinan kulkua. Lopetus on nerokas, koska se jättää ihan viimeiseksi paljastukseksi Claytonin valitseman polun. Lähes kaikki hitaasti pedattu kerronta kulminoituu Claytonin ja Crowderin tapaamiseen.

Michael Clayton ei ole välttämättä mikään sykähdyttävä trilleri lajissaan, mutta takaa ihan keskinkertaisen katsomiskokemuksen.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0465538/

https://www.rottentomatoes.com/m/michael_clayton/

Nothing but the Truth (2008)

Nothing but the Truth (USA, 2008) on elokuva amerikkalaisesta journalismista ja lakipykälistä. Se ei ole mikään hohdokas, muttei mikään kehnokaan tekele. Hitaasti etenevä draama uskaltaa jättää parhaimman palan yllätykseksi elokuvan loppuun. Vaikka elokuva ei tuntunutkaan kummoiselta, oli se silti katsomisen arvoinen ihan vain lopun takia.

Yhdessä ainoassa Amerikan osavaltiossa on laki, joka pakottaa toimittajan paljastamaan lähteensä, mikäli lähteen tieto vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Capital Sun-Timesin toimittaja Rachel Armstrong paljastaa jutussaan tavalliselta äidiltä vaikuttavan Erica Van Dorenin olevan CIA-agentti. Tästä nousee kova häly ja oikeus pyytää Armstrongia paljastamaan lähteensä. Hän kieltäytyy toimittajan periaatteiden vuoksi ja suojelee lähdettään. Armstrongia syytetään oikeuden halventamisesta ja hänet vangitaan. Valtaosa elokuvasta käsittelee tätä oikeustaistelua ja Armstrongin valitsemaa vaikeaa tietä.

Näyttelijät olivat itselleni ainakin hieman tuntemattomia. Moni katsomistani elokuvista viime aikoina on sisältänyt miespääosanäyttelijän. Nyt vihdoinkin vastaan tuli yksi teos, jossa on melko vahva naispääosa. Kate Beckingsale näyttelee Rachel Armstrongia. Hän on uskottavan vahva ja sopivan niljakas toimittajan rooliin. David Schwimmer näyttelee tämän aviomiestä. Näyttelijää ei oikein osaa ajatella vakavaan rooliin, jos nyt rehellisiä ollaan. Matt Dillon on häikäilemätön lakimies, joka ei anna Armstrongille armoa syyttäjänä. Muut näyttelijät ovat myös oikein hyviä.

Elokuvan tarkoituksena on osoittaa se, kuinka jokin laki voi olla niin epäonnistunut. USA:n hallinto näkee luonnollisesti CIA-agentin paljastamisen kansallisen turvallisuuden vaarantamisena ja haluaa saada toimittajan lähteen tietoonsa ja tätä kautta tietovuotajan vastaamaan seurauksista. Ironista on se, että Armstrongin lähde on pikkulapsi, Van Dorenin tytär. Lapsi taas ei vaaranna maan turvallisuutta, koska ei ymmärrä asioista tarpeeksi. Kuten sanottu, on kyse toimittajan periaatteista. Jos toimittaja paljastaisi lähteensä, se tuhoaisi sekä toimittajan että lehden luotettavuuden. Valtio taas ei saisi vaikeuttaa tai pistää näppejänsä tiedonkulkuun, koska sananvapaus on yksi osa vapaata demokratiaa.

Tietenkin tapaus ei olisi mahdollista Suomessa. Amerikkalainen journalismi on sen sijaan paljon heikommassa asemassa. Päämäärätietoisten journalistien periaatteet ovat äärimmäisen tärkeitä, koska ilman uskottavuutta perinteinen media ei olisi mitään. Armstrong uhrautuu kaiken tämän puolesta ja hinta on kova. Hän menettää yli kolme vuotta elämästään vankeudessa. Sen lisäksi Armstrong menettää perheensä. Aviomiehellä on uusi nainen kiikarissa, ja hän saa pariskunnan pojan huoltajuuden itselleen. Kokonaisuudessaan elokuva on melankolinen ja pessimistinen kuvaus.

Nothing but the Truth on ääriesimerkki amerikkalaisesta journalismista ja maan ahdasmielisyydestä toimittajia kohtaan. Elokuvalle annan pisteet siitä, että tekijöillä oli rohkeutta ottaa asiaan kantaa ja jättää tarina vaille onnellista loppua.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt1073241/

https://www.rottentomatoes.com/m/nothing_but_the_truth/

Déjà Vu (2006)

Déjà Vu (2006) on keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Ohjaajana Tony Scott, Ridley Scottin edesmennyt veli ja pääosassa Denzel Washington. Kovia nimiä. Elokuvan nimi on sen sijaan niin vaikea, että en kirjoita sitä enää täysin oikeassa muodossa tämän arvostelun aikana. Pelkkä Deja Vu saa nyt riittää.

Hömppä alkaa heti terrori-iskulla. Lautan räjähdyksessä kuolee yli 500 ihmistä. Tämä ei herätä suurta haloota. Kansallisen turvallisuuden etsivä Doug ryhtyy tutkimaan tapausta FBI:n kanssa. FBI:llä on toiminnassaan laite, jolla voi nähdä menneisyyden neljän päivän verran taakse. Kuvavirta on jatkuvaa, eikä sitä voi katsoa uudelleen. Kuvaa voi katsoa missä vain mistä vain tietyn kaupunkialueen sisällä. Tästä ideasta tulee varmaan elokuvan nimikin. Kuitenkin, poliisit pääsevät terroristin jäljille ja Doug rakastuu naiseen, jonka avulla terroristi lopulta löytyy. Iskun estämistä varten pitää matkustaa vielä ajassakin.

Sellainen setti tällä kertaa. En oikeastaan keksi mitään sanomista näyttelijöistä. Kaikki tekevät työnsä ihan hyvin. Pääosassa on siis Denzel Washington. FBI:n pomona on Val Kilmer. Jim Caviezel näyttelee terroristia. Paula Pattonilla on elokuvan suurin naisrooli. Voisin tietenkin heittää kunnon adjektiiviryöpyn näyttelijöiden taidoista, mutta mitäpä se loppujen lopuksi kertoo mistään mitään. Jos pidätte Denzel Washingtonista, niin katsokaa ihmeessä tämä elokuva. Val Kilmeriä on näkynyt myös vähemmän uudemmissa elokuvissa.

Deja Vu toimii hyvin sellaiselle katsojalle, joka ei välitä realistisuudesta. Tarinassa on niin paljon epäloogisuuksia, että ainakin itse en millään meinannut jaksaa uskoa mihinkään. Kymmenen miljardin dollarin menneisyyslaite ei herätä minkäänlaista haloota. Puoli kaupunkia pimentyy pari kertaa laitteen takia. Eipä mitään. Menneisyyttä voi manipuloida ja miehen lähettää ajassa taaksepäin. Eipä mitään. Sci-fi -elementtejä yritetään selittää jollain tapaa, mutta ei tarpeeksi vakuuttavasti. Ajatuksen tasolla tarina on periaatteessa ihan mielenkiintoinen.

Olen suuri draaman ystävä, eli scifihömppä Deja Vu ei saa minulta kovin suuria pisteitä. Pieni toiminta siellä sun täällä piristää elokuvaa sen verran tarpeeksi, että kyllä sen katsoo.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0453467/

https://www.rottentomatoes.com/m/deja_vu/

Lonely Hearts (Killers) (2006)

Lonely Hearts tai Lonely Hearts Killers (2006) on ihan hyvä elokuva, jolla on vaikea nimi. Ensinnäkin, se ei meinannut millään jäädä mieleen. Toiseksi, internet tarjoaa elokuvalle kahta erilaista nimeä, kun tutkin sen tietoja ennen arvostelun kirjoittamista. Molemmat kaksi nimeä näyttävät olevan yleisessä käytössä. Kuitenkin, elokuva on mainio annos nykyaikaista film noiria.

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Tarina kertoo 50-luvun huijariparivaljakosta, joka ryöstää yksinäisiä leskiä. Ray Fernandes tutustuu uhreihinsa kirjeenvaihdolla. Martha Beck on aluksi yksi uhreista, mutta tarttuu Fernandesin mukaan huijaamaan uusia uhreja. Kun rakastunut parivaljakko on syntynyt, leskien ryöstäminen jää vähemmälle mustasukkaisuuden takia. Tilalle astuvat murhat. Kaiken aikaa tilannetta tutkivat murhaetsivät Robinson ja Hilderbrandt. Etsivät pääsevät hiljalleen parin jäljille ja ennen pitkää saavat heidät kiinni.

Näyttelijät ovat ilahduttavan hyviä. Jo hieman varjoon jäänyt John Travolta tekee loistavan roolin murhaetsivä Robinsonina. Hän on sopivan ikäinen ja karismaattinen näyttelijä poliisin roolin. James Gandolfini oli suuri positiivinen yllätys, koska häntä ei ollut mainittu elokuvan esittelyssä. Gandolfini näyttelee Travoltan vastapainona toisena etsivänä ja toimii elokuvan kertojana. Hänellä on oma tuttu tyylinsä näytellä. Jared Letosta puhuttiin paljon silloin kun hänet valittiin Jokerin rooliin. Hän vetää hyvin sekavan Fernandesin roolia. Salma Hayek suoriutuu myös melko hyvin Marthan roolissa. Henkilö on sentään kirjoitettu melko psykopaattiseksi.

Omasta mielestäni kokonaisuus toimii oikein hyvin. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Todd Robinson. 50-luvun maisemat ja lavasteet ovat todella autenttisen tuntuisia sekä sen kautta miellyttävää silmäruokaa. Film noir on trillerissä vahvasti kaiken aikaa mukana. Harmillisesti elokuva ei menestynyt lähes ollenkaan. Leffa tienasi takaisin vain muutaman miljoonan Amerikassa. Elokuvasta ei ilmeisesti pidetä kovinkaan paljoa internetin perusteella. Se ei tietenkään ole NBK:n tai Bonnien ja Clyden tapainen mestariteos, mutta jostain syystä vain toimii.

Kiehtovaa elokuvassa on psykologia yksinäisten leskien huijaamisessa. 50-luku ei ole kaukana sodasta. On mielenkiintoista seurata, kuinka erilaisiin vaikeisiin elämäntilanteisiin joutuneet naiset ovat yhteiskunnan vakiintuneiden normien ansassa. Osa on iäkkäämpiä leskiä ja osalla on jo lapsia. Moni on joutunut vasten tahtoaan tilanteeseen, jossa oman miehen ja rakkauden puute tuntuu epätoivoiselta. Kuinka moni mies olisi 50-luvulla halunnut naida lesken, jolla on jo lapsia? Siksi niin moni nainen lankeaa charmikkaaseen huijariin kirjeidenvaihdon jälkeen. Etsivä Elmer Robinson on käytännössä päinvastaisessa tilanteessa. Hän jäi leskeksi, koska hänen vaimonsa teki itsemurhan.

Lonely Hearts tasapainoilee keskinkertaisuuden ja hyvän välissä. Kolme ja puoli tähteä voisi olla oikea arvosana tälle elokuvalle, mutta en halua antaa puolikkaita arvosanoja. Pyöristin sen neljään tähteen, koska pidin niin paljon 50-luvun tunnelmasta kaikkine pukuineen.

★★★★☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0441774/

https://www.rottentomatoes.com/m/lonely_hearts/

Punainen vaara (1988)

Arnold Schwarzenegger täytti 70 vuotta viikko sitten sunnuntaina 30.7. Mikä olikaan parempi tapa juhlistaa legendan synttäreitä, kuin katsoa jokin hänen elokuvistaan? Punainen vaara (Red Heat, 1988) oli viimeinen vanhempi Arskan toimintaelokuva, jota en ollut koskaan nähnyt. Nyt jos koskaan oli aika katsoa tämäkin toimintaelokuva pois alta.

Yksinkertaisuudessaan tarina menee seuraavasti: Neuvostoliitossa Moskovassa on huumeongelmia ja miliisi Ivan Danko taistelee huumerikollisia vastaan. Pahamaineinen rikollinen Viktor Rostavili pääsee karkuun epäonnistuneen miliisin iskun seurauksena ja pakenee Amerikkaan. Siellä hän jatkaa rikollisia touhujaan ja jää pikkurikkeestä kiinni poliisille. Danko lähetetään hakemaan Rostavilia takaisin, mutta Rostavili karkaa. Danko alkaa tehdä yhteistyötä Amerikan poliisin kanssa saadakseen Rostavilille ansaitsemansa rangaistuksen.

Arska näyttelee Dankoa. Hahmo on kirjoitettu hyvin Arnoldin näyttelijäntaitojen ympärille. Danko on niukkasanainen ulkomaalainen Amerikassa. Huumoria revitään paljon stereotyyppisestä venäläisyydestä. Loistavat one-linerit ovat jälleen kerran dialogin parasta antia. ”Cocainum.” ”You are a stupid.” Toisaalta tietyllä tasolla Danko jää katsojalle hieman etäiseksi, kun hän on aina hiljaa. Arska vetää roolin sen verran itsevarmasti, ettei tämä haittaa kovinkaan paljoa. Elokuva nojaa erittäin paljon pääosanäyttelijän karismaan.

Legendaarinen kohtaus elokuvasta.

Muut näyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Pahis Rostavilin roolissa on Ed O’ Ross. Hän on juuri kliseinen pahis, eli ruma, paha ja ulkomaalainen. Täysin moraaliton Rostavili on henkilö, josta kehittyy katsojalle samanlainen pakkomielle, mikä Dankolla on. Kun paha saa palkkansa, se tuntuu palkitsevan hyvältä. Arskan vastaparia, amerikkalaispoliisi Art Ridzikiä näyttelee James Belushi. Hän on ristiriitainen, ailahteleva komediallinen elementti elokuvassa. Itse en välittänyt kovinkaan paljon Belushin hahmosta. Ehkäpä syynä on hahmon epäkohtelias ja välinpitämätön luonne.

Kun Andrew Vajnan ja Mario Kassarin nimet nousevat television näytölle, nousee samalla katsojalle suuhun hymy. Elokuva alkaa saunakohtauksella. Tissejä ja muskeleita esitellään oikein olan takaa. Sitten alkaa mäiskintä. Punainen vaara on yksi viihdyttävä vanhanaikainen kasaritoimintaelokuva muiden joukossa. Vaikka juoni on täynnä kliseitä, niin kaikki rullaa sujuvasti eteenpäin. Väkivalta on veristä ja raakaa niin kuin kunnon machotoimintaelokuvissa täytyykin olla. Mukaan on sekoitettu joitain komediallisia elementtejä, mutta ne näkyvät enemmän vain Ridzikin hahmon kautta. Koko elokuva on tulvillaan kasarin henkeä.

Elokuva käsittelee paljon Amerikan ja Neuvostoliiton välejä. Koko elokuvan ajan Dankolta kysellään kaikenlaista hänen maastaan. Vaikka venäläisistä väännetty huumori on ironista ja stereotyppistä, nousevat yksilöllisyys, kulttuurierot ja kunnioitus silti tärkeiksi elokuvan teemoiksi. Danko käyttäytyy oikeastaan paremmin kuin Ridzik, mikä osoittaa sen, että eivät amerikkalaisetkaan ole mitään pyhimyksiä. Kun elokuva loppuu, Danko ja Ridzik vaihtavat kellojaan ystävyyden merkiksi. Tämän voisi jopa ajatella symbolisesti maiden hyvinä väleinä.

Punainen vaara oli parempi toimintaelokuva kuin odotin. Olen nähnyt paljon huonompiakin Arskan toimintaelokuvia, eli paljon pahempaakin olisi voinut tulla vastaan.

– Since I figure cops are cops the world over, how do you Soviets deal with all the tension and stress?
– Vodka.

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0095963/

https://www.rottentomatoes.com/m/1017328_red_heat

Merijalkaväen mies (2005)

Luultavasti suurin kiinnostukseni Merijalkaväen miestä (Jarhead, 2005) kohtaan johtui vain ohjaaja Sam Mendesin takia. Tämä sotaelokuva on tietyllä tavalla erikoinen, koska siinä ei ole mitään tulitaisteluita tai actionia. Luulin itse, että elokuva kertoo Irakin sodasta. Nähtävästi kuitenkin internet-tarkistuksen mukaan tarina sijoittuu Kuwaitiin osana Persianlahden sotaa.

Elokuva kertoo yhdysvaltalaisesta tarkka-ampujajoukoista Persianlahden sodassa Anthony Swoffordin silmin. ”Swoff” erikoistuu tarkka-ampujaksi ja lopulta valmistuttuaan hänet lähetetään Kuwaitiin muiden joukkojen mukana. Heidän tehtävänään on suojella öljykenttiä. Paikalla olemisen tylsyys on inhottavaa ja miehet yrittävät keksiä tekemistä. Muutamia tehtäviä tulee myöhemmin, mutta silti miehet eivät pääse kunnon tositoimiin. Sitten sota jo loppuu.

Henkilöiden kemia toimii oikein hyvin. Elokuvasta saa selvän kuvan sekä miesten välisistä veljellisistä suhteista, että turhautuneisuudesta. Joukossa on muun muassa armeijaan vasten tahtoaan ajautuneita, armeijahulluja ja kiintiöidiootteja. Heillä on omat rituaalinsa ja perinteensä eri asioille. Esimerkkeinä polttomerkitsemiset ja suhtautuminen petollisiin tyttöystäviin. Jake Gyllenhaal näyttelee Swoffordia kiitettävästi. Jamie Foxx tekee hyvän sivuroolin.

Tarina alkaa lyhyellä Full Metal Jacket -montaasilla harjoitusleirillä. Tuhmaa huutamista on tietysti jonkin verran, mutta psykologia jää olemattomaksi Kubrickin harjoitusleiriin verrattuna. Omasta mielestäni tarina kärsii hieman lokaatioiden puutteesta. Suurin osa elokuvan lopuista tapahtumista sijoittuu aavikolle. Vain muutaman kerran näkyy kaupunkia. Yksi kohtaus keskittyy tuhoutuneeseen autojonoon keskellä aavikkoa. Se tuntui kokonaisuudessaan epävakuuttavimmalta lavasteelta.

Elokuva tarjoaa vain vähän filosofiaa ja sekin vähä, mitä tarjotaan, on hieman kökköä. ”Jokainen sota on erilainen. Kaikki sodat ovat samanlaisia.” Näin pohditaan, kun merijalkaväki tapaa sodasta palatessaan Vietnamin sodan veteraanin. Sodankäynti tietenkin muuttuu jatkuvasti. Henkilöt harmittelevat sitä, kuinka sota on ohi ennen kuin merijalkaväki ehtii kunnolla minnekään paikan päälle. Kukaan ei saa edes yhtä tappoa. Alku ja loppu töksähtelevät kliseisellä kerronnallaan kuinka sotilas on aina sotilas.

Tietyllä tasolla mietin Irakin alueen sotien sotkuisuutta. Katsoin hiljattain HBO:n Generation Kill -sarjan. Tässä elokuvassa, kuten sarjassakaan, ei ollut yhden ainutta amerikkalaista kuolonuhria. Olivatko nämä sodat niin hyvin organisoituja, että kuolleet amerikkalaiset sotilaat olivat tilastoharvinaisuuksia? Siviiliuhreja näkyy paljon ja siviiliuhreja oli paljon. Elokuva keskittyy enemmän odottamiseen ja ”tylsään” elämään sodassa. Muutamat leffan epäloogisuudet sodasta on helppo löytää.

Merijalkaväen mies jää loppujen lopuksi hyvin keskinkertaiseksi elokuvaksi. Se ei ole huono sotaelokuva, mutta ei oikeastaan tarjoa mitään sen kummempaa hätkähdyttävää sisältöä. Sam Mendes on taidokas ohjaaja, mutta omasta mielestäni ”Jarhead tulee aina pysymään pelkkänä Jarheadina.”

★★★☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0418763/

https://www.rottentomatoes.com/m/1152567_jarhead

Etsijät (1956)

John Waynen Etsijät (The Searchers, 1956) on yhden tähden klassikko. Ainut mikä elokuvassa oli ”klassista”, oli jälleen kokemani pettymyksen kaava. Lankesin taas kerran uskomaan internetin hypetykseen jonkin elokuvan fantastisuudesta. Ostin elokuvan käytännössä vain todetakseni, että tämänkö pitäisi olla muka klassikko. Perustin blogini noin vuosi sitten. Vuoden aikana olen nähnyt monenlaisia elokuvia, mutta Etsijät vie voiton huonoimmasta katsomastani elokuvasta.

Etsijät on länkkäri, joka löytyy miltei jokaiselta Top 10 Lännenelokuvat -listalta. Mikä elokuvassa muka on niin kamalaa? Siinähän on upean kaunista maisemakuvaa, hienoa kameratyötä ja John Wayne. Tässä on kaikki mitä elokuva oikeastaan tarjoaa. Maisemat, lavasteet, puvut ja John Wayne näyttävät hienolta, mutta kaikki muu elokuva on toimimatonta tuubaa. Hienot maisemat eivät pelasta kokonaisuutta. Käsikirjoitus on heittelehtivää irrallista sekamelskaa, henkilöhahmot ristiriitaisen ailahtelevia ja näyttely on paikoittain kuin Jaalan Hartolan harrastajakesäteatterin tasoa.

Tämän yliarvostetun elokuvan tarinassa voisi olla puhtia vaikka minkä tasoiselle klassikolle. Ethan-niminen sotaveteraani palaa kotiin sukulaistensa luokse. Läheinen komanssi-intiaaniheimo on vihaisella tuulella ja huijaa miehet pois kotitilalta. Intiaanit lahtaavat muun perheen ja sieppaavat mukaansa Ethanin veljentyttären. Sitten tyttöä ruvetaan etsimään oikein urakalla. Siitähän elokuvan nimikin tulee. Itse etsiminen meinaa jäädä koko ajan taka-alalle kun päähenkilöt perseilevät jatkuvasti ties missä muualla. Lopultahan se tyttö löytyy ja intiaanit saavat pahan palkkansa. Etsimiseen meni muka viisi vuotta.

Etsijöillä on tarjottavanaan vain hienoja maisemia. Ne eivät muuta elokuvaa pelasta.

Yksikään elokuvan hahmoista ei ole pidettävä. John Waynen näyttelemä Ethan sairastaa varmaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sotaveteraanin hahmo tasapainoilee sankaruuden ja mielipuolisuuden välillä. Välillä hän on rauhallinen ja fiksu, välillä taas äkkipikainen ja typerä. Joku voisi sanoa, että juuri tällaisena hahmo on uskottava. Omasta mielestäni henkilön kehityskaaresta ei saa näin mitään irti. Yhdessä kohtauksessa hän haluaa ampua etsimänsä veljentyttärensä. Seuraavassa hän nostaa tämän syliinsä ja sanoo sankarillisesti, että ”let’s go home.” Ei mitään järkeä. Sankarin tulisi olla pidettävä ja vakuuttava hahmo, jonka kehityskaaren seuraaminen on katsojalle palkitsevaa.

John Wayne menee siis aivan hukkaan. Inhottavan ja valittavan hahmon kaveriksi löytyy vain samanhenkisyyttä. Muut hahmot ovat aivan yhtä idiootteja. Veljenpoika Martin on jatkuvasti valittava nössö, jonka henkinen kasvutaso on kuin teini-ikäisellä. Hänellä on paikoittain moraalia, jonka sisältö valitettavasti hukkuu näyttelijän ärsyttävään ulosantiin ja epäloogisuuksiin. Veljentytär on hänkin ristiriitainen hahmo, joka haluaa jäädä intiaanien luokse ja käskee pelastajiaan häipymään. Seuraavassa kohtauksessa hän lähtee mielihyvin pelastajien mukaan. Sivuhahmoista on turha puhuakaan. Elokuvaa leimaavat jatkuvasti huonot henkilöhahmot.

Kun elokuva oli edennyt puoleen väliin, kysyin kovaan ääneen: ”mitä tälle elokuvalle oikein tapahtui?” Jotenkin tarina onnistuu muuttumaan mielenkiintoisen alun jälkeen edestakaisin heilahtelevaksi epäloogiseksi teatraaliseksi hömpötykseksi. Ihmissuhteiden kuvaaminen on aivan onnetonta ja epäuskottavaa. Suorastaan naurettavaa. Otetaan esimerkki. Martin ei ole nähnyt rakastettuaan vuosikausiin. Hän menee kylpyyn ja nainen tulee hänen luokseen. Martin peittää itsensä, yrittää piiloutua ammeeseen ja lopulta käskee rakastettunsa pois. Kaikki ihmiskuvaukset ovat yhtä vaivannuttavia. Kaikki huumori on kömpelöä ja lähinnä myötähäpeällistä.

Elokuvan suurimmat pönttöpäät. Olisipa minullakin ollut viskiä elokuvan kaveriksi.

Muutamassa nettisivussa oli ajatuksia siitä, että leffa ottaa kantaa rasismiin ja amerikkalaisten suhteeseen alkuperäiskansoihin. Voihan se osittain näin tehdäkin, mutta elokuva on silti rasistinen. Tämä korostuu etenkin intiaanivaimofarssissa. Omasta mielestäni elokuva otti enemmän kantaa 50-luvun amerikkalaisiin perheisiin, perhe-elämään ja perheissä noudatettuihin normeihin. Veljentyttären tahto jäädä intiaanien luo voisi vihjata yleiseen ajattelutapaan siitä, kuinka nuorten naisten ei olisi hyvä liikkua turmelevassa ja epämieluisassa seurassa. Nuorisokulttuurihan oli voimakkaassa myllerryksessä vuonna 1956.

Etsijät on ohjannut John Ford. Hän on kuuluisa ohjaaja, jolta varmaan löytyy ihan hyviäkin teoksia. Katsoin jokunen vuosi sitten dokumenttisarjan nimeltä elokuvan tarina. Siinä Fordia ylistettiin jatkuvasti ohjaajana. Etsijöistä näytettiin pätkä, jossa Wayne kävelee ovesta ulos. Tämä on tietenkin elokuvan tunnettu lopetus, jota on lainattu paljon. Dokumentin tekijä Mark Cousins huijasi minua onnistuneesti, sillä nielin kohtauksen ajatellen muunkin elokuvan olevan yhtä hienovaraista elokuvan juhlaa. Lopetus on ainut hieno kohtaus elokuvassa, koska katsoja kokee mielihyvää myös siitä, että ylipitkä leffa vihdoin loppuu.

Etsijät on hyvä John Waynen länkkäri? ”Sen päivän kun näkisi.”

★☆☆☆☆

Traileri ja linkkejä:

http://www.imdb.com/title/tt0049730/

https://www.rottentomatoes.com/m/searchers/